Filippiinit on maa, jossa kukaan ei tyydy yhteen. Ei yhteen annokseen riisiä, ei yhteen lapseen – eikä varsinkaan yhteen lentokenttään. Tai edes yhteen matkustajaterminaaliin. Kaikki haluavat oman osansa pääkaupungin kultaisesta munasta, josta kuoriutuu päivittäin lähes 1000 nousevaa ja laskeutuvaa lentokonetta.
Metro Manilan suurkaupunkialueen ainoa kansainvälinen lentoasema, Ninoy Aquino International Airport (NAIA), koostuu neljästä kauas toisistaan ripotellusta matkustajaterminaalista. Ne sijaitsevat niin kaukana toisistaan, että niiden väliset siirtymät sopisivat Amazing Race -kisareitiksi.
NAIA on seuraus siitä, kun historia, raha, politiikka ja puhdas filippiiniläisen improvisaation kauneus osuvat samaan pisteeseen. Lopputulos ei muistuta modernia lentoasemaa vaan Monopolin pelilautaa: sekava, riitainen ja täynnä pelaajia. Lentokenttä levittäytyy kahden kunnan – Pasayn ja Parañaquen – alueille, mikä takaa, että rajariidat ja verokiistat pysyvät hengissä sukupolvesta toiseen.
Tällaisen suuren lentokentän sijainti keskellä tiheästi asuttua suurkaupunkialuetta ei ole voittava yhdistelmä. Ilmasta kenttää katsellessa mieleen hiipii helposti painajaismainen ”mitä jos” -ajatus. Suuronnettomuuksilta on toistaiseksi vältytty, mutta lavasteet suurelle tragedialle on pystytetty.
Mutta niin kauan kuin lentoliikenne kasvaa nopeammin kuin korvaavat lentokenttähankkeet etenevät, NAIA jatkaa maan tärkeimpänä lentokenttänä, koska kukaan ei ole keksinyt, miten korvata lentoasema, joka on liian iso suljettavaksi ja liian sekava korjattavaksi.
Miksi tyytyä yhteen, kun voi olla useita
Manilan kansainvälisen lentoaseman tarina alkoi vuonna 1948, kun Yhdysvaltain ilmavoimien Nichols Field -tukikohta Pasayssa luovutettiin Filippiinien valtiolle. Samana vuonna alueelle avattiin Manila International Airport (MIA). Alkuun matkustajaterminaalina toimi vaatimaton rakennus, joka myöhemmin muutettiin kotimaanliikenteen Terminal 4:ksi.
Uusi kenttä korvasi aikaisemmin käytössä olleet pienet Grace Parkin ja Nielson Fieldin lentoasemat. Jälkimmäisen kiitotienä toimi nykyinen Ayala Avenue, ja entisessä lennonjohtotornissa toimii nykyään gourmet-ravintola Blackbird.
1960-luvulla alettiin haaveilla isommin ja vuonna 1961 valmistui moderni kansainvälinen MIA-matkustajaterminaali. Se kuitenkin vaurioitui tulipalossa 1980-luvulla, jäi lopulta rahtikäyttöön ja purettiin vuonna 1995 nykyisen Terminal 2:n tieltä.
Vuonna 1987 lentokenttä nimettiin Ninoy Aquino International Airportiksi elokuussa 1983 kentällä salamurhatun poliitikon muistoksi.
Terminal 1 – aika pysähtyi, eikä jatkanut matkaa
Vuonna 1981 avattu Terminal 1 on NAIA:n vanhin edelleen käytössä oleva matkustajaterminaali. Rakennus on nostalgisesti viehättävä muistomerkki ajalta, jolloin matkustettiin savuke suupielessä ja turvavyötä pidettiin lähinnä kohteliaana ehdotuksena.
Filippiinien kansallisarkkitehdiksi tituleerattu Leandro Locsin suunnitteli terminaalirakennuksen moderniksi portiksi maailmalle. Nykyarkkitehtuurin näkökulmasta rakennus edustaa kylmän sodan aikaista betonibrutalismia, jolla on oma rouhea charminsa.
Terminaalin matkustajakapasiteetti, 4,5 miljoonaa vuodessa, ylittyi ensimmäisen kerran jo 1991, ja on ylittynyt joka vuosi sen jälkeen. Peruskorjauksia on suunniteltu, lykätty, peruttu ja yritetty aloittaa uudelleen, aina siihen saakka, kunnes budjettivarat löysivät houkuttelevamman käyttökohteen.
Vaikka terminaalin kapasiteettia on venytetty kuuteen miljoonaan matkustajaan, todellinen arvio perustuu filippiiniläiseen logiikkaan: ”Kyllä tänne vielä muutama mahtuu.”
Terminal 2 – valtion lahja kansalliselle lentoyhtiölle
Terminal 2, eli Centennial Terminal, avattiin vuonna 1999 Filippiinien itsenäisyyden satavuotisjuhlien kunniaksi – ja ennen kaikkea vahvistamaan maan kansallisen lentoyhtiön Philippine Airlinesin (PAL) asemaa. Kun yksityisomisteinen ”kansallinen” yhtiö muistuttaa, kuka täällä oikeasti lentää, valtio tarjoaa sille oman matkustajaterminaalin, koska kukaan ei osannut sanoa ei.
Rakennustyöt alkoivat vuonna 1995, ja jo neljä vuotta myöhemmin Philippine Airlines (PAL) sai käyttöönsä tilavan, rauhallisen ja toimivan matkustajaterminaalin. Se antoi yhtiölle kilpailuedun ja ennen kaikkea logistisen vapauden järjestellä lentonsa ja matkustajansa muita yhtiöitä paremmin.
Terminaalirakennus vanheni arvokkaasti, kunnes vuosina 2019–2022 toteutettu laaja peruskorjaus toi mukanaan 2 800 uutta neliötä, huomattavasti paremmat lounge-tilat ja ripauksen uutta kunnianhimoa.
Lentoaseman yhteiskuntarauha järkkyi helmikuussa 2024, kun vanha Terminal 4 suljettiin ja joukko halpalentoyhtiöitä siirrettiin tilapäisesti sinne. Tilanpuutteen vuoksi Philippine Airlines joutui siirtämään osan lennoistaan takaisin ahtaaseen Terminal 1:een.
Nyt PAL odottaa, että valtio alkaisi rakentaa luvattua matkustajaterminaalia viereiselle tontille, entisen Nayong Pilipino -teemapuiston alueelle. Sen valmistuttua halpalentoyhtiöt ja pienet potkurikoneet siirrettäisiin sinne, jotta ne eivät enää häiritsisi PAL:n yksinoikeuksia.
Terminal 3 – Titanic, joka lopulta kellui
Kun Terminal 2:n avajaisia juhlittiin vuonna 1999, lentokentän toisella laidalla oli jo käynnissä jotain paljon suurempaa – ja huomattavasti kalliimpaa.
Filippiinit halusi tuolloin todistaa maailmalle kuuluvansa Aasian nousevien taloustiikereiden joukkoon. Maahan tarvittiin moderni ja kansainvälisesti kilpailukykyinen matkustajaterminaali, joka nielaisisi ruuhkat kitaansa ja saattelisi ulos hymyileviä matkustajia.
Vuonna 1997 käynnistettiin massiivinen rakennushanke, ja alku näytti lupaavalta. Terminaali oli jo lähes valmis, kun kaikki yhtäkkiä romahti: rahoittaja ajautui konkurssiin, saksalainen pääurakoitsija vetäytyi, ja esiin nousi kiistoja maanomistuksesta sekä korruptiosyytöksiä.
Seurauksena oli loputon oikeudenkäyntien vyyhti niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, ja uusi terminaali jäi seisomaan puolivalmiina autiona lähes kymmeneksi vuodeksi. Filippiiniläiset ristivät sen osuvasti maailman kalleimmaksi varastoksi.
Vuonna 2008 terminaali lopulta avattiin puolivalmiina. Matkustajat päästettiin sisään, mutta hissit eivät toimineet, matkatavarahihnat pysähtelivät ja lentoyhtiöt karttoivat sitä viimeisenä vaihtoehtonaan. Viralliset avajaiset järjestettiin heinäkuussa 2014 – 12 vuotta myöhässä ja moninkertaisesti yli alkuperäisen budjetin.
Terminal 3 on kuitenkin osoittautunut varsin toimivaksi matkustajaterminaaliksi. Palvelut pelaavat ja niitä on, yleisilme on avara, ilmastointi toimii ja turvatarkastusjonot etenevät ihmisarvoisella vauhdilla. Nykyisin valtaosa maan lentoliikenteestä kulkee sen kautta: virallisten lukujen mukaan noin 13 miljoonaa ulkomaanmatkustajaa ja lisäksi 5–7 miljoonaa kotimaan matkustajaa vuodessa.
Terminal 4 – mennyt maailma
Ja sitten Terminal 4, jonka taksikuskit tunnistavat myös nimellä Old Domestic Airport – ikivanha lentoasemarakennus, jonka olemassaolon kaikki pitkään kiistivät, kunnes Cebu Pacific tai AirAsia perui lennon ja lähetti sinut sinne.
Terminal 4 rakennettiin jo 1948 Manilan lentoaseman ensimmäiseksi matkustajaterminaaliksi – vaatimaton, matala betonirakennus, joka tuoksui vielä 2020-luvullakin samalta sekoitukselta tupakansavua, kalamarkkinaa ja vanhan ilmastointilaitteen kosteutta kuin 50-luvulla. Potkurikoneet, kotimaan halpalennot ja matkustajat, joilla oli kiire muualle kuin mukavuuteen, pitivät terminaalin hengissä vuosikymmenestä toiseen.
Helmikuussa 2024 Terminal 4:n ovet lukittiin lopullisesti. Lentoyhtiöt siirsivät potkurikoneensa ja budjettimatkustajansa tilapäisesti Terminal 2:een ja rakennus jäi odottamaan purkajia. Nyt viereiselle rahtialueelle suunnitellaan täysin uutta rakennusta, josta tulisi ”uudistunut” Terminal 4. Kyseessä kuitenkin on kulttuuriperimään kuuluva optimismi, josta ei pidä rangaista.
Clark International Airport – ikuinen varasuunnitelma
80 kilometriä Metro Manilasta pohjoiseen sijaitseva Clark Air Base oli aikanaan Yhdysvaltain suurin ulkomailla sijaitseva lentotukikohta. Vuonna 1991 Pinatubo-tulivuoren purkaus peitti kentän tuhkaan, amerikkalaiset pakkasivat laukkunsa ja kenttä jäi Filippiinien valtiolle saneerattavaksi siviililentokentäksi.
Clarkia on kuvattu ”tulevaisuuden ratkaisuksi” jo kuuden peräkkäisen presidentin aikana. Uusi matkustajaterminaali avattiin vaiheittain vuosina 2022–2023, ja sen nykyinen kapasiteetti on 12 miljoonaa matkustajaa – enemmän kuin NAIA:lla oli vielä kymmenen vuotta sitten. Myös terminaalin arkkitehtuuri viittaa poikkeuksellisesti siihen, että lentokenttäsuunnittelussa on hyödynnetty alan vakiintuneita käytäntöjä.
Clark International Airport on moderni, väljä ja toimiva matkustajaterminaali: ilmastointi toimii, jonot ovat lyhyitä ja kahvi on juotavaa. Halpalentoyhtiöt ja charter-operaattorit rakastavat Clarkia – matkustajatkin, siihen asti kun muistavat edessä olevan kolmen tunnin bussiralli Manilaan.
Toivoa paremmasta kuitenkin on: Kentälle on alettu rakentaa omaa pistorataa (osana North–South Commuter Railway -hanketta), joka jo vuosien 2028–2029 välillä kuljettaa matkustajat Metro Manilan keskustoista kentälle tunnissa. Siihen saakka Clark pysyy toimivana varasuunnitelmana: kaikki palikat NAIAn korvaajaksi ovat olemassa, ne vain odottavat, että joku vihdoin kokoaisi ne yhteen.
Aerotropolis – lupaus jostain suuremmasta
Jos Filippiinien infrastruktuuripolitiikka pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi ”optimismi”. Kahdella sanalla: ”aggressiivinen optimismi”. Tämän ikuisen odotuksen estetiikan täydellinen ilmentymä on New Manila International Airport (NMIA), joka nousee Metro Manilan pohjoispuolelle Bulacanin maakuntaan, kun kaikki esteet on ensin keksitty.
Hanketta on kilpailutettu, peruttu, suunniteltu uudelleen, siitä on riidelty, ympäristölupia on haettu ja kumottu, kanteita on nostettu – ja lopulta se on annettu San Miguel Corporationille, kansakunnan viralliselle olutpanimolle ja megahankkeiden luottotoimittajalle.
San Miguelilla on rahaa ja osaamista tämän kokoluokan projektiin, joten jossain muodossa lentokenttä valmistuu, mutta silloin saatetaan tarvita oma terminaali myös Mars-lennoille.
New Manila International Airport -hankkeeseen kuuluu neljä rinnakkaista kiitotietä, 240 porttia, oma moottoritie, luotijuna sekä kokonainen Aerotropolis-kaupunki ostoskeskuksineen, hotelleineen ja golfkenttineen. Tällä hetkellä aloittamista hidastaa hiekkapula: pehmeälle suistomaalle nousevan betonikaupungin perustukset nielevät käsittämättömän määrän hiekkaa – ja sitä on ensin löydyttävä jostakin.
Tulevaisuus näyttää kuitenkin lupaavalta; Metro Manilalla on kolme upeaa lentoasemaa, jotka ratkaisevat kaiken – ne vain sijaitsevat kaikki tulevaisuudessa. Kun Bulacanin Aerotropolis ja Clarkin tunnin juna odottavat omaa vuoroaan kalenterin loppupäässä, vanha kunnon NAIA jatkaa kansallisena monumenttina filippiiniläisten taidolle pitää kaaos kurissa ja keksiä huominen aina uudestaan.
Samasta aiheesta lisää:
