Mitä mieleesi tulee sanasta Filippiinit? Todennäköisesti huojuvat palmut, turkoosi meri ja loputon kesä. Mutta jos mielikuvasi harhautuvat taitoluisteluun tai alppihiihtoon, olet eksynyt virtuaaliladulle, jossa Filippiinit ja talviurheilu kohtaavat tavalla, jota kukaan ei osannut ennakoida.
Filippiinit on trooppinen saarivaltio, jossa vuoden keskilämpötila kolkuttelee kolmeakymmentä astetta. Lumi on siellä yhtä harvinainen näky kuin tyhjä katu Manilan iltapäiväruuhkassa. Tästä huolimatta maa on raivannut tiensä talviolympialaisiin jo kuudesti – vuosina 1972, 1988, 1992, 2014, 2018 ja 2022.
Kuulostaako mahdottomalta yhtälöltä? Sitä se tavallaan onkin. Vuoden 2026 Milanon–Cortinan kisoissa Filippiinien joukkue on jälleen mukana muistuttamassa, että olympiahengessä maantiede on vain hidaste ja logiikka suositus.
Talvi, lumi ja olympialaiset
Ennen kuin sukelletaan tropiikista talviurheilun pariin, kerrataan perusasiat: talviolympialaiset ovat neljän vuoden välein järjestettävä urheilujuhla, jossa mitataan paremmuutta lajeissa, jotka vaativat joko jäätä tai lunta jalkojen alle.
Ensimmäiset viralliset kisat järjestettiin Ranskan Chamonix’ssa vuonna 1924. Tuolloin moni vielä ihmetteli, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti syöksyä suksilla alas jyrkkää rinnettä kuolemaa uhmaten.
Pitkään talvikisat olivat pohjoisten maiden ja Alppien ympärille keskittyneiden kansojen temmellyskenttä. Logiikka oli selkeä: mitä enemmän lunta takapihalla, sitä enemmän suksia eteisessä. Pian tämä tarina sai kuitenkin odottamattoman käänteen…
Filippiinit astuu ohuelle jäälle
Filippiinien talviolympiadebyytti nähtiin jo Sapporossa 1972. Alppihiihtäjäserkukset Ben Nanasca ja Juan Cipriano tekivät tuolloin urheiluhistoriaa: Filippiinit oli ensimmäinen trooppinen maa talvikisojen näyttämöllä.
Kaksikon tie rinteisiin oli eksoottinen: heidät oli adoptoitu uusiseelantilaiseen perheeseen, joka asui Andorrassa, missä vuoret ja lumi olivat osa arkea. Vaikka sijoitukset jäivät vaatimattomiksi – Nanasca oli pujottelussa 42. ja Cipriano keskeytti molemmat kilpailunsa – oli päänavaus tehty.
Tämän jälkeen Filippiinit on nähty kisoissa säännöllisesti yksittäisten urheilusankarien voimin:
Calgaryssa 1988 maata edusti kelkkailija Raymond ”Flying Filipino” Ocampo, joka sijoittui miesten yksinkelkkailussa sijalle 35. Albertvillessä 1992 Michael Teruel sijoittui pujottelussa sijalle 49 ja suurpujottelussa sijalle 71.
Vuonna 2014 Sotšissa valonheittimet kohdistuivat taitoluistelija Michael Christian Martineziin, jonka tarina hakee vertaistaan. Martinez harjoitteli Manilan ostoskeskusten yleisillä kentillä, aloittelijoiden ja sunnuntailuistelijoiden joukossa.
Kun Martinez sijoittui olympiafinaalissa 19:nneksi, hän teki muutakin kuin urheiluhistoriaa. Hänestä tuli ensimmäinen kaakkoisaasialainen taitoluistelija olympialaisissa. Hän osoitti, ettei unelmien tavoittelu vaadi luonnonjäätä, kansainvälisiä harjoitusleirejä ja valtion tukea – joskus riittää pelkkä tahto ja kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.
Uusi sukupolvi ja leveämpi rintama
Pyeongchangin olympialaisissa 2018 Martinez sijoittui lyhytohjelmassa 28:nneksi, eikä tulos riittänyt paikkaan vapaaohjelmassa. Kisoissa hänellä oli seuranaan toinen filippiiniläisedustaja, alppihiihtäjä Asa Miller, joka kilpaili suurpujottelussa ja sijoittui 70:nneksi.
Yhdysvalloissa asuva ja äitinsä kautta Filippiinejä edustava Miller osallistui pujotteluun ja suurpujotteluun myös vuoden 2022 Pekingin olympialaisissa. Vaikeat olosuhteet johtivat valitettavasti keskeytyksiin, mutta hänen vauhdikkaat laskunsa antoivat filippiiniläisille uskoa siihen, että maan talviurheilulla voi olla tulevaisuutta myös rinteissä.
Filippiineillä on nykyään jopa oma jääkiekkomaajoukkue, jota on valmentanut myös suomalainen päävalmentaja. Aasian kisoissa kiekko on alkanut pysyä lavassa, vaikka matka onkin vielä pitkä siihen, että vastustajan verkko heiluu useammin kuin oma.
Vaikka Filippiinit ei ole vielä juhlinut talviolympiamitaleita, se on voittanut jotain tärkeämpää: uskon siihen, että talviurheilua voi harrastaa missä tahansa. Se on osoitus siitä, että laji kuin laji on mahdollista ottaa haltuun – jopa siellä, missä lumesta ja jäästä unelmoidaan.
Näin syntyy trooppinen talviurheilija
Filippiinien talviolympiahistoria on vasta aluillaan, mutta tulevaisuus näyttää lupaavalta. Menestys edellyttää kuitenkin vahvaa uskoa siihen, että myös trooppisesta saaristosta voi ponnistaa talviurheilutähtiä.
Tässä ovat menestyksen avaintekijät:
- Kansainvälinen harjoittelu: Koska kotimaasta puuttuvat lumihuiput, hiihtoladut ja jäähallit, urheilijat hakevat vauhtia Japanin, Etelä-Korean ja Pohjois-Amerikan lumilta ja jäiltä.
- Teknologia: Simulaattorit ja kuivaharjoittelu pitävät urheilijat terässä silloinkin, kun ulkona porottaa täysi kesä.
- Esikuvien voima: Kun filippiiniläinen lapsi näkee televisiossa maansa edustajan kilpailemassa talviolympialaisissa, voi mieleen syttyä ajatus: ”minäkin voin tehdä saman.”
Milano-Cortina 2026
Tämän vuoden talviolympialaiset ovat Filippiineille jälleen näytön paikka. Maa on lähettänyt kisoihin kaksi edustajaa, molemmat alppihiihtäjiä.
Tallulah Proulx tekee olympiahistoriaa olemalla ensimmäinen filippiiniläinen nainen talviolympialaisissa. Vasta 17-vuotias, Yhdysvalloissa asuva ja harjoitteleva Proulx on samalla maan kaikkien aikojen nuorin talviolympiaedustaja. Hän kilpailee sekä pujottelussa että suurpujottelussa varmistettuaan paikkansa vakuuttavilla otteillaan Aasian talvikisoissa.
Toinen edustaja on Francis Ceccarelli, jonka tarinassa on ainutlaatuista symboliikkaa. Filippiineillä syntynyt, mutta lapsena Italiaan adoptoitu Ceccarelli kilpailee miesten alppilajeissa ikään kuin kotikisoissaan. Hän edustaa synnyinmaataan nykyisessä kotimaassaan Italiassa, missä hänen äitinsä, entinen ammattilaishiihtäjä, on toiminut hänen valmentajanaan.
Lisäksi lajikirjon laajentuminen oli lähempänä kuin koskaan, sillä myös curlingissa Filippiinit kolkutteli olympialaisten portteja. Miesten maajoukkue menestyi erinomaisesti Aasian talvikisoissa ja eteni pitkälle olympiakarsinnoissa, mutta jäi lopulta niukasti vaille lopullista kisapaikkaa.
Täältä tullaan
Vaikka Filippiinit ei vielä haasta Suomea hiihtoladuilla, maalla on puolellaan oma ”sisunsa” – lakas ng loob eli sisäinen voima. Ehkä Filippiinit ei vielä voita mitaleita, mutta jos historia on opettanut jotain, se on tämä: jokainen yllätys alkaa epäuskosta ja yhdestä rohkeasta yrityksestä.
Kun urheilija ponnistaa maasta, josta puuttuu lajin vaatima ilmasto, jokainen onnistuminen on kaksinkertainen saavutus. Kun näet Filippiinien lipun talviolympialaisissa, muista, ettei sen takana ole talvinen luonto, vaan taipumaton tahto.
Lisää urheiluaiheista:
