Vaikka tänään, 12. kesäkuuta, Filippiineillä juhlitaan itsenäisyyspäivää, maassa on yhä ihmisiä, jotka itsepintaisesti väittävät, ettei tämä ole oikea päivä juhlistaa itsenäisyyttä. Filippiinit ei saanut itsenäisyyttään helpolla, eikä itsenäisyyspäiväkään vakiintunut kalenteriin ilman taistelua.
Nykyään Filippiinien virallinen itsenäisyyspäivä on Araw ng Kasarinlán jota vietetään 12. kesäkuuta. Päivä tunnetaan myös nimellä Araw ng Kalayaan, vapauden päivä. Filippiineillä on myös toinen, epävirallisempi itsenäisyyspäivä: 4. heinäkuuta, joka oli maan virallinen itsenäisyyspäivä vuoteen 1962 saakka.
Ensimmäinen yritys
Filippiinit oli Espanjan kruunun siirtomaa vuodesta 1565 lähtien. Pääkaupunki Manilaa ja muutamaa suurempaa linnoituskaupunkia lukuun ottamatta maaseudulla ja saariston syrjäseuduilla katoliset papit hoitivat myös maallista hallintoa – usein julmasti ja mielivaltaisesti. Espanjan siirtomaa-aikaa leimasivat lukuisat paikalliset kapinat, jotka kohdistuivat erityisesti pappien harjoittamaa raakaa hallintoa vastaan.
Kansannousut ja kapinat huipentuivat vallankumoukseen, joka puhkesi vuonna 1896. Se kuitenkin ajautui umpikujaan ja johti tulitaukosopimukseen vallankumouksellisten ja espanjalaisten välillä. Vallankumoukselliset eivät kuitenkaan luovuttaneet, ja taistelu itsenäisyydestä jatkui.
Kenraali Emilio Aguinaldon johtamat joukot perustivat vallankumoushallituksen, joka julisti Filippiinit itsenäiseksi Espanjan siirtomaahallinnosta 12. kesäkuuta 1898. Filippiinien ensimmäinen tasavalta perustettiin Malolosin kaupungissa tammikuussa 1899, ja Aguinaldo valittiin sen ensimmäiseksi presidentiksi.
Filippiinien ensimmäiseltä tasavallalta kuitenkin puuttui kaksi itsenäisen valtion olennaista elementtiä: legitimiteetti ja suvereniteetti. Alueella ei ollut kansainvälistä tunnustusta, jonka kautta legitimiteetti olisi saavutettu. Lisäksi suuri osa maasta oli yhä Espanjan hallinnassa, joten Aguinaldon hallinnolta puuttui myös todellinen suvereniteetti.
Filippiinien kansainyhteisö
Filippiinien itsenäistyminen otti askeleen eteenpäin, kun Espanjan ja Yhdysvaltojen välinen sota päättyi Pariisin rauhansopimukseen joulukuussa 1898. Sopimuksen myötä Espanja luopui Kuuban lisäksi myös Filippiineistä, joista tuli Yhdysvaltojen siirtomaa. Filippiiniläisiltä vallankumouksellisilta ei kysytty mielipidettä tapahtumien saamaan käänteeseen. Nieltyään pettymyksensä he jatkoivat taistelua itsenäisyyden puolesta amerikkalaisia vastaan.
Yli kaksi vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen Emilio Aguinaldo vangittiin, ja Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt julisti sodan päättyneeksi. Filippiinien itsenäisyystaistelu jatkui tämän jälkeen poliittisella rintamalla.
Elokuussa 1916 Yhdysvalloissa hyväksyttiin ns. Jones-laki, joka antoi Filippiineille aiempaa laajemman autonomian ja lupasi filippiiniläisille täyden itsenäisyyden, kun nämä olisivat valmiita ja kykeneviä hallitsemaan itseään ja alueitaan. Laissa ei kuitenkaan määritelty tarkkaa aikataulua itsenäistymiselle.
Filippiinien itsenäisyyttä ajavat ryhmittymät lähettivät useita delegaatioita Yhdysvaltoihin vaatimaan konkreettisia toimia itsenäisyyden myöntämiseksi. Toisiaan seuranneet republikaanihallinnot torjuivat kuitenkin nämä vaatimukset.
Vasta kun Franklin D. Rooseveltista tuli Yhdysvaltain presidentti ja demokraatit saivat enemmistön kongressissa, Filippiinien itsenäisyyspyrkimykset alkoivat saada ymmärrystä. Toukokuussa 1934 Filippiinien poliittinen johtaja Manuel Quezon sai Yhdysvaltain kongressin hyväksymään Tydings–McDuffie-lain, jonka mukaan Yhdysvallat myöntäisi Filippiineille täyden itsenäisyyden vuonna 1946.
Filippiineille perustettiin autonominen hallinto nimeltään Filippiinien kansainyhteisö. Sen tarkoituksena oli valmistella maata hallinnolliseen itsenäisyyteen kymmenen vuoden siirtymäkauden aikana. Tänä aikana Yhdysvallat sitoutui luopumaan suvereniteetistaan ja tunnustamaan Filippiinit itsenäiseksi tasavallaksi 4. heinäkuuta 1946. Manuel Quezon valittiin Filippiinien kansainyhteisön ensimmäiseksi presidentiksi.
Japanilainen välinäytös
Toinen maailmansota saapui Filippiineille joulukuussa 1941, kun japanilaiset pommikoneet ilmestyivät Clarkin lentotukikohdan ylle Pearl Harborin yllätyshyökkäystä seuraavana päivänä. Pian sen jälkeen japanilaiset joukot nousivat maihin Lingayeninlahdella, mistä ne etenivät nopeasti Manilaan. Japanilaiset valloittivat koko Filippiinien saariston ja alistivat sen sotilashallintonsa alaisuuteen.
Filippiinien kansainyhteisön hallitus ja presidentti Manuel Quezon pakenivat Yhdysvaltoihin, mistä käsin he toimivat pakolaishallituksena. Quezonin kuoleman jälkeen Sergio Osmeña valittiin kansainyhteisön uudeksi presidentiksi vuonna 1944.
Japanilaiset yrittivät voittaa filippiiniläisten sydämet myöntämällä maalle symbolisen itsenäisyyden 14. lokakuuta 1943. Uuden ”itsenäisen” hallituksen johtoon asetettiin presidentti Jose P. Laurel.
Suurin osa filippiiniläisistä ei uskonut japanilaisten vilpittömyyteen ja piti Laurelin hallitusta nukkehallituksena, jonka toimintaa ja päätöksiä kontrolloi japanilainen sotilashallinto. Sodan aikana useimmat filippiiniläiset pysyivät uskollisina Filippiinien kansainyhteisölle ja Yhdysvalloille.
Kun amerikkalaisfilippiiniläiset joukot vapauttivat Filippiinit Japanin miehityksestä ja sotilashallinnosta, presidentti Osmeña palasi maahan jatkamaan valmisteluja luvattua itsenäisyyttä varten. Alkuvuodesta 1945 hän teki kolme matkaa Yhdysvaltoihin neuvotellakseen sodanjälkeisestä avusta ja varmistaakseen, että itsenäisyys myönnetään aikataulun mukaisesti.
Itsenäistyminen
Kansainyhteisössä järjestettiin vielä yhdet presidentinvaalit ennen luvattua itsenäisyyttä. Vastakkain olivat kokenut Sergio Osmeña ja nuori, kunnianhimoinen haastaja Manuel Roxas. Vaikka Roxas oli osallistunut Filippiinien puolustuksen järjestämiseen, hän oli myös toiminut Japanin asettamassa nukkehallituksessa.
Monille filippiiniläisille Roxas oli maanpetturi, ja hänen pelättiin palauttavan muutkin nukkehallituksen keskeiset toimijat takaisin politiikkaan. Filippiinien kansa tuki Osmeñaa, mutta Yhdysvallat käytti arvovaltaansa ja keinojaan Roxasin valinnan tukemiseksi.
Roxas voitti vaalikamppailun niukalla erolla. Hän vannoi virkavalansa 28. toukokuuta 1946 Filippiinien kansainyhteisön kolmanneksi presidentiksi. Samassa kuussa perustettiin yhdysvaltalaisfilippiiniläinen virkamieskomitea viimeistelemään itsenäisen hallinnon rakentamista.
Torstaina 4. heinäkuuta 1946 Yhdysvaltain komissaari McNutt luki julistuksen Manila-hotellissa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa toistettiin Yhdysvaltojen tahto myöntää Filippiineille täydellinen itsenäisyys Tydings–McDuffie-lain mukaisesti. Tämän jälkeen McNutt luki Yhdysvaltain presidentti Trumanin allekirjoittaman Filippiinien itsenäisyysjulistuksen ja heti perään sen välittömän tunnustamisen.
Näin Filippiineistä tuli itsenäinen valtio, joka hallitsi omaa aluettaan täydellä suvereniteetilla. Manuel Roxas, joka joutui vannomaan presidentin virkavalan kahdesti viiden viikon aikana, jatkoi uuden valtion presidenttinä.
Päivämääräruletti
Vaikka Filippiinit sai lopulta itsenäisyyden, maan lakeihin kirjattiin amerikkalaisille useita etu- ja erityisoikeuksia, jotka jäivät hiertämään välejä entiseen siirtomaaisäntään. Myös Filippiinien itsenäisyyspäivän juhlinta osui kiusallisesti samalle päivälle kuin Yhdysvaltain oma itsenäisyyspäivä.
Alleviivatakseen maan itsenäisyyttä presidentti Diosdado Macapagal muutti Filippiinien virallisen itsenäisyyspäivän vietettäväksi 12. kesäkuuta. Tällä muutoksella hän halusi myös korostaa, että Emilio Aguinaldon itsenäisyysjulistus Espanjasta vuonna 1898 oli filippiiniläisille merkityksellisempi historiallinen tapahtuma kuin amerikkalaisten myöntämä itsenäisyys.
Yhdysvaltain ulkoministeriö ei pitänyt Macapagalin muutoksesta eikä antanut sitä hänelle koskaan anteeksi. Macapagal oli Filippiinien ensimmäinen presidentti, jota ei koskaan kutsuttu valtiovierailulle Yhdysvaltoihin.
Tämän jälkeen 4. heinäkuuta aloitti merkillisen metamorfoosin juhlapäiväkalenterissa. Myönnytyksenä amerikkalaisille Macapagal teki päivästä tasavallan päivän, joka oli yleinen vapaapäivä. Presidentti Marcos vanhemman kaudella tasavallan päivä muutettiin Filippiinien ja Amerikan ystävyyden päiväksi ja palautettiin tavalliseksi työpäiväksi.
Presidentti Corazon Aquino lopetti Filippiinien ja Amerikan ystävyyspäivän kokonaan, mutta presidentti Fidel Ramos palautti sen kalenteriin Filippiinien itsenäisyyden 50-vuotispäivänä. Presidentti Benigno ”Noynoy” Aquino muutti päivän Araw ng Republikang Filipino -päiväksi vuonna 2013.
Itsenäisyys on iloinen asia
Perinteinen tapa juhlia itsenäisyyspäivää ovat paraatit, joissa univormuihin pukeutuneet koululaiset marssivat kaduilla rumpujen ja torvisoittokunnan tahdissa. Heitä seuraavat yhteiskunnan eri sektoreiden edustajat, pukeutuneina perinne- ja kansallispukuihin. Suuremmissa kaupungeissa paikallispoliitikkojen juhlapuheet huipentuvat ilotulitukseen.
Koska olemme Filippiineillä, kansallisiin juhlapäiviin liittyy myös erikoisempia tapoja, joissa luovasti yhdistetään perinteitä ja nykyaikaa. Erikoisin todistamani tapa juhlistaa itsenäisyyttä on ollut vedenalainen seremonia, jossa sukeltajat pystyttivät Filippiinien lippuja viiden metrin syvyyteen koralliriutalle.
Olen myös seurannut itsenäisyyspäivän maratonia, jonka osallistujat pukeutuivat Filippiinien itsenäisyyden puolesta taistelleiksi historiallisiksi henkilöiksi. Toinen riemastuttava tapahtuma oli Zombie Walk, jossa osallistujat pukeutuivat Filippiinien vallankumouksen historiallisiksi hahmoiksi, jotka palasivat maailmaan zombeina.
Filippiinit ei koskaan lakkaa yllättämästä juhlapäivinä. Tänäänkin joku jossakin keksii uuden riemastuttavan tavan juhlistaa itsenäisyyttä.
Aiheesta lisää:
Banzai – Japanin miehitysaika Filippiineillä
Filippiiniläinen demokratia – Vallaton välitila
Rahaa kuin roskaa – Filippiinien peson tarina
