Jokainen kokee joskus maagisen hetken, jolloin unelma tuntuu todelta. Se voi kestää vain silmänräpäyksen, mutta jää mieleen ikuisesti. Minä koin sellaisen hetken smaragdinvihreän sademetsän peittämällä saarella, kun sukelsin turkoosinsiniseen mereen ja koralliriuttojen häikäisevään väriloistoon.
Vastoin vallitsevaa tieteellistä käsitystä alkuräjähdys ei tapahtunut noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Se tapahtui 1990-luvun alussa, jolloin näin ensimmäisen kerran Palawanin saaret lentokoneen ikkunasta. Kun laskin niille jalkani, oma universumini lähti laajenemaan kiihtyvällä vauhdilla.
Ehkä se johtui karstikallioista, autioista hiekkarannoista, laguunien ja saarten lumoavasta kauneudesta. Ehkä rinnalle ilmestyneestä rakkaudesta ja kokemuksista, joille ympäristö loi täydelliset puitteet. Oli se mitä tahansa, olen kiitollinen, että olin tuolloin itselleni oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Tuohon aikaan saariston tunnetuimpiin kohteisiin – El Nidoon, Port Bartoniin, Sabangiin ja Busuangalle – ei vielä johtanut kunnollisia teitä, joten vene oli käytännöllisin kulkuväline. Indiana Jones ja Tarzan-elokuvien kuvasto arkipäiväistyi osaksi normaalia elämää. Siinä maailmassa opin kielen, tavat ja Filippiineillä elämisen alkeet.
Palawanista tuli kotini lähes koko 90-luvun ajaksi ja iso osa elämääni senkin jälkeen. Vaikka saaristoa on ylistetty monissa suomalaisissakin matkailuartikkeleissa ja reissublogeissa, tällä kirjoituksella vedän niin kotiinpäin kuin mahdollista ja koostan aikaisemmin julkaistuista Palawan-kirjoituksista parhaat palat, jotka kuorrutan kiintymykselläni tuota ainutlaatuista saaristoa kohtaan.
Paluu menneisyyteen
Kun Suomessa elettiin nousukautta ja kännykkähuumaa, minä opettelin elämään alkuperäisheimojen parissa ja kalastajien asuttamilla kaukaisilla saarilla. Tuolloin reppuretkeilijät ja seikkailuturismin harrastajat löysivät Palawanin, ja se tarjosi vastavalmistuneelle maantieteilijälle mahdollisuuksia elättää itsensä tekemällä asioita, jotka eivät tuntuneet työltä alkuunkaan.
Pääsin kartoittamaan ja koluamaan saariston kaikki pienemmätkin riutat ja saaret, mikä vei lopullisesti sydämen ja järjen. Mukaan tuli myös filmi- ja toimittajaryhmien avustamista ja opastamista, moottoripyöräsafarit ja muut perheettömälle nuorelle miehelle sopivat jännittävät ja elämykselliset toimet, jotka silloin tuntuivat oikealta tavalta olla ja elää.
Oli mukaansatempaavaa ja tapahtumarikasta elää menossa mukana, kun Palawan muuttui yksittäisten reppuretkeilijöiden salaisuudesta Filippiinien matkailun tulevaisuuden toivoksi. Rakensin provinssin pääkaupunkiin Puerto Princesaan oman keitaani Banwa Pension and Art Housen. Siitä tuli lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi Palawanin tukikohtani, koti ja kohtaamispaikka, johon kerääntyi ihmisiä, tarinoita ja muistoja eri puolilta maailmaa, kunnes tulipalo vei sen osaksi muistoja vuonna 2014.
Vuosituhannen vaihteessa orastava aikuistuminen ja kyllästyminen itsensä löytämiseen veivät minut Manilaan ja takaisin samalle vuosikymmenelle muun maailman kanssa. Palawanista en kuitenkaan päässyt irti. Ylläpidin suhdettani saaristoon vierailemalla siellä kuukausittain, joskus useamminkin – kunnes koronapandemia meidät hetkeksi erotti.
Nyt olemme taas yhtä ja pääsen nauttimaan viidakkotoimistoni yksinkertaisuudesta ja Palawanin aamuauringon kirkkaudesta. Siitä samasta valosta, joka syttyi siinä alkuräjähdyksessä ja hitsasi minut ja Palawanin yhteen.
Sulumeren suloinen kuningatar
Minulle Palawan on aina ollut yksi maailman kauneimmista saaristoista, eikä käsitykseni ole vuosikymmenten aikana muuttunut. Sittemmin myös kansainväliset matkailulehdet ovat päätyneet samaan johtopäätökseen. Newyorkilainen Travel + Leisure on listannut Palawanin vuodesta 2013 lähtien maailman kauneimpien saarten joukkoon, ja Condé Nast Travelerin lukijat ovat nostaneet sen Aasian parhaiden matkakohteiden kärkeen.
Palawan on monilta osin muuttumassa massaturismikohteeksi. Kun saariston pitkään ruususen unta uinuneet trooppiset paratiisit päästään kirjaamaan kansainväliseen matkailukaanoniin, Balin vertaansa vailla oleva maine maallisena paratiisina joutuu koetukselle Palawanin rinnalla.
Seuraaville nimille kannattaa jo herkistää korvansa ja avata silmänsä: San Vicente, Port Barton, Coron, Balabac, Cuyo, Linapacan, Culion ja Underground River (Unescon maailmanperintökohde). Jotkut näistä kohteista ovat tuttuja Filippiineillä vieraileville matkailijoille, kun muut vielä hautuvat omassa hiljaisessa eristyneisyydessään.
Massaturismin myötä Palawan on pakotettu kohtaamaan ristiriidan, jolta yksikään trooppinen paratiisi ei voi loputtomiin välttyä. Saaristoprovinssin vetovoima perustuu juuri siihen, mitä kasvavat matkailijamäärät uhkaavat: koskemattomaan luontoon, hiljaisiin rantoihin ja tunteeseen maailmasta, jota muu ihmiskunta ei ole vielä löytänyt. Vauraassa ja väkirikkaassa Aasiassa nämä ovat arvokasta valuuttaa, jonka arvoa inflaatio ei nakerra, mutta jonka liikakäyttö mitätöi.
Valitut herkkupalat
Koska suhteeni Palawaniin on syvästi henkilökohtainen, minusta ei ole jakamaan muille kovinkaan hyödyllisiä neuvoja sen turistikohteista, hotelleista, ravintoloista tai muista matkailun alati muuttuvista perusasioista. Kun lähes jokaisesta kylästä ja saaresta nousee mieleen omia seikkailuja, tarinoita ja tunnelmia, ne tekevät tavanomaisista matkavinkeistä toisarvoisia – pahimmillaan jopa harhaanjohtavia suhteessa muiden toiveisiin ja tarpeisiin.
Palawan on kokonaisuutena Filippiinien monipuolisin matkakohde. Sieltä löytyy matkailun koko kirjo reppuretkeilijöiden majataloista maan ylellisempiin resortteihin. Lisäksi saariston alueella on kaksi ainutlaatuista maailmanluokan sukelluskohdetta: Sulumerellä sijaitseva Tubbataha-riutta ja Busuanga-saaren edustalle upotetut japanilaiset sotalaivat.
Tubbataha-koralliriutan alue on suojeltu ja vartioitu ja sinne pääsee ainoastaan etukäteen varatuilla 5–6 päivän liveaboard-sukellusretkillä. Näitä retkiä tehdään Puerto Princesasta maaliskuun lopusta kesäkuun loppuun, jolloin aallot ovat loivemmillaan ja näkyvyys vedessä kirkkaimmillaan. Pipopäisen sukelluspioneerin Jacques Cousteaun kerrotaan kuvailleen Tubbatahaa näin: ”Kaunein paikka, jota olen koskaan tutkinut”.
Pohjois-Palawanilla sijaitsevalta Busuangan saarelta löytyy erikoinen hylkysukelluskohde. Toisessa maailmansodassa amerikkalaiset syöksypommittajat upottivat syyskuussa 1944 Coron Bayn alueelle useita japanilaisia sota-, huolto- ja rahtialuksia. Kaksi näistä hylyistä on niin lähellä pintaa, että niille pääsee snorklaamalla. Loput laivoista makaavat 20–40 metrin syvyydessä. Kokeneemmat sukeltajat pääsevät erikoisluvalla sukeltamaan hylkyjen sisään ja ottamaan kaiken irti ahtaanpaikankammon tarjoamista elämyksistä.
Palawanilla on myös meille suomalaisille erityinen saari. Edesmennyt Suomen Filippiinien kunniapääkonsuli Ramon Ilusorio (Ramon Ilusorion muistokirjoitus) muutti omistamansa saaren alkuperäisen nimen Pamalican Island Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi Finlandia Islandiksi. Saari löytyy Palawanin pohjoisosasta, Busuangan saaren lounaispuolelta (12° 4’57.54″N, 119°52’29.56″E).
Autiosaaren lautturi
Kuten elämässä yleensäkin, ensirakkaudet jäävät matkailussakin mieleen ja määrittävät niitä odotuksia, joita asetamme tuleville matkakohteillemme. Niin kävi minullekin. Palawanilla tunsin oloni välittömästi kotoisaksi. Kun se tunne marinoitiin rakkaustarinalla ja nuoruuden suomilla mahdollisuuksilla, ensikokemukseni Palawanista tekivät vaikutuksen, jonka lumosta en ole päässyt irti – enkä haluakaan.
Tuollainen lumoutuminen matkakohteista ei yleensä ole lähtöisin paikasta itsestään, vaan tapahtumista, tilanteista ja tunnelmista sekä niiden vuorovaikutuksesta omien toiveiden ja paikallisen todellisuuden välillä. Siitä syntyy taikajuoma, joka herättää alkuperäisen lumouksen henkiin kerta toisensa jälkeen.
Uskon, että Palawanin kohdalla ympäristöllä on ollut tavallista suurempi merkitys siinä, miksi se on edelleen iso osa elämääni. Saariston valkoiset hiekkarannat, karstivuorimaisemat, syvänsiniset laguunit, rikas merielämä, vehreät sademetsät ja kauniit trooppiset saaret muistuttavat aina uudelleen, kuinka yksinkertaisen mutkatonta ja kaunista elämä voi olla, mutta silti niin täyttä ja rikasta.
”Sinisestä unelmasta nousee jyrkkäreunaisia karstisaaria, jotka koreilevat toinen toistaan oudommilla muodoilla. Jotkut on päällystetty viidakon vihreällä veralla, toiset ovat pelkkää teräväreunaista kiveä ja näyttävät jättimäisiltä uuden vuoden tinoilta. Jokainen saari on varattu yllätyksillä. On paratiisimaisilla poukamia ja salaisia laguuneita, joihin pitää uida luolien kautta.” (linkki: Kerran Elämässä matkaopas).
Tällaiset ylisanat eivät yleensä muutu todeksi, mutta Palawanilla niiden ja todellisuuden välinen ero on minulle kaikista lyhin. Saarella eletyt vuodet opettivat minulle uusia määritelmiä tarkoituksesta, merkityksestä ja onnellisuudesta. Ne todistivat omakohtaisesti, kuinka vähästä voi tulla tyytyväiseksi, kun tikittää samalla kellotaajuudella ympäristön, todellisuuden ja omien haaveittensa kanssa.
Unelmien sielunmessu
Hieman ennen koronapandemiaa tapasin Puerto Princesassa kaksi nuorta suomalaisnaista, jotka istuivat bambubaarin tiskillä valikoimassa puhelimistaan kuvia sosiaaliseen mediaan. Kiinnostuin heidän suomenkielisestä innostuksestaan, esittelin itseni ja jatkoimme porukalla kuvien arvioimista.
Kerroin heille tarinoita kuvien taustalla näkyvistä rannoista ja annoin vinkkejä saaren kuvauksellisiin kohteisiin. He puolestaan rakensivat minulle sillan kaukokaipuun, autiosaariunelmien ja nykynuorison välille.
Naiset kertoivat paenneensa suomalaista elämäntapaa, jota vastaan elämä Kaakkois-Aasian paratiisirannoilla tuntui heistä jonkinlaiselta antiteesiltä. He etsivät yksilöllisyyden ja ainutkertaisuuden kokemuksia, jotka toistuessaan jokaisen matkailijan kohdalla muuttuivat sukupolvikokemukseksi.
Näille nuorille Palawan oli täydellinen matkakohde, koska siellä sai maailman hienoimmat paratiisirantaselfiet. Se oli heille hyvän matkakohteen tärkein mittapuu. Kuvissa olennaista on se, ettei taustalla näy muita ihmisiä. Se latistaisi kuvien todistusvoiman siitä, että ainoastaan kuvaaja on löytänyt paratiisin. Taustalla näkyvät ihmiset todistaisivat myös muiden tehneen samoin – Paradise lost!
Selfien ottamisessa on jotain samaa kuin löytöretkeilijöiden tavassa piirtää ja todentaa tuntemattomia alueita kartalle. Paikasta tuli todellinen vasta sitten, kun se oli kartoitettu. Nyt sama tehdään selfiellä. Mikään ei tunnu todelta, jollei siitä ole kuvaa sosiaalisessa mediassa. Selfie on myös sen ottajalle hetkellinen kaipuun täyttymys: kuva unelmasta, joka on hetken ajan totta.
Aiheesta lisää:
Filippiinit – Turistikohteena (osa 1)
Trooppinen saari – Paratiisin päivitys
