Jos haluat ymmärtää Filippiinien historiaa, unohda oppikirjat ja katso karaokevideo, jossa 12 ihmistä laulaa yhtäaikaisesti My Heart Will Go On sortuneen sillan vieressä. Siinä on menneisyys, nykyisyys ja toivo – kaikki samassa paketissa.
Filippiinien historia ei ole suomalaisille kovin tuttu – eikä se toisaalta ole aina täysin selvä filippiiniläisillekään. Yleiskuva saarivaltion menneisyydestä muistuttaa erehdyttävästi paikallista sähköverkkoa: epävakaa, repaleinen ja jossain on aina pimeää. Välillä valot välähtävät Espanjan siirtomaa-ajassa, toisinaan amerikkalaisten lupausten utuisessa sumussa – ja sitten taas pimenee, kunnes ollaan yhtäkkiä nykyajassa.
Jos joku todella haluaa ymmärtää Filippiinien kaoottista ja usein sekavalta vaikuttavaa historiaa, siihen on tarjolla hyllymetreittäin kirjoja, joiden sivumäärä ylittää keskivertosuomalaisen vuosittaisen lukukiintiön. Selkeimmän ja ymmärrettävimmän kuvan maan historiasta ovat kirjoittaneet ulkomaalaiset historioitsijat – mutta heidänkin teoksiaan täytyy lukea useita, ennen kuin tapahtumat alkavat yhdistyä loogiseksi ja yhtenäiseksi poluksi nykypäivään.
Onneksi on olemassa kevyempikin tapa: huumori. Monille se on juuri se keino, jonka avulla historian pääpiirteet ja käännekohdat jäävät mieleen. Filippiinien historia sopii tähän mainiosti, sillä se on jo valmiiksi täynnä tapahtumia ja henkilöitä, jotka kuulostavat täysin keksityiltä, toisinaan myös koomisilta.
Tässä siis kevyt, karrikoitu ja sarkastisesti sävytetty versio Filippiinien historiasta, jonka voi sisäistää ilman kirjojen lukemisen aiheuttamaa päänsärkyä.
Jos se toimii, älä korjaa sitä – ja sitten joku tuli ja korjasi sen
Aloitetaan kivikaudesta, jolloin ihmiset asuivat rannoilla, hautasivat kuolleensa saviruukkuihin ja elivät omavaraisissa yhteisöissä, jotka eivät vielä tienneet olevansa “kehittymättömiä”. Siellä he elelivät, rakensivat veneitä, joilla ei lähdetty etsimään itseään Balilta. Kaikki tiesivät, mihin kuuluivat ja keitä olivat.
He viljelivät riisiä, metsästivät ja kalastivat, koska mitään muuta tekemistä ei ollut vielä keksitty. Ihmiset elivät omavaraisissa yhteisöissä, joissa kukaan ei puhunut hyvinvointivaltiosta – mutta silti kaikki söivät. Kukaan ei tehnyt kehitysyhteistyötä, koska ei ollut mitään kehittymätöntä, jota olisi pitänyt alkaa kehittämään.
Saarilla elettiin ja kuoltiin, eikä kukaan pohtinut identiteettiään tai vaatinut oikeuksiaan – elämänlaadusta puhumattakaan, koska elämä itsessään riitti… Ja sitten tuli ihmisiä muualta, jotka päättivät, että kaikki tämä pitää muuttaa.
Posliinia, mausteita ja identiteettikriisi
Kiinalaiset, arabialaiset, malaijit ja intialaiset kävivät saarilla ennen kuin eurooppalaiset edes keksivät, että ”toisen kulttuurin löytämisellä” voi kerätä kaikki alueen rikkaudet ja saada karttaan oman nimensä. Saarilla kävi ihmisiä eri puolilta Aasiaa tekemässä kauppaa, mutta myös ihan vain vaihtamassa ajatuksia ja puolisoita. Ei ollut rajavartijoita eikä tulorajan ylityksiä.
Ennen kuin espanjalaiset saapuivat sotalaivoilla ja risteilytason egoilla, saaristosta oli kehittynyt vilkas kauppa-alue. Kiinalaiset toivat posliinia, arabialaiset islamin, ja intialaiset mausteisen ruoan sekä hieman suitsuketta kaupan päälle.
Mutta sitten tuli kolonialismi ja siitä lähtien on oltu ylpeitä kaikesta, mikä ei ole omaa. Tuhansien vuosien kulttuurivaihto saavuttaa huippunsa, kun joku selittää TikTokissa, kuinka hänen suorempi nenänvartensa todistaa suoran sukulinjan Espanjan kuningashuoneeseen.
Eurooppalainen epäonnistuminen – Espanjan siirtomaakausi (1521–1898)
Vuonna 1521 saarille saapui portugalilainen versio Kolumbuksesta – Fernão de Magalhães. Hän ”löysi” saaret, jotka olivat olleet asuttuja jo 40 000 vuotta. Hän kastoi muutamia saarelaisia ja lähti näyttämään naapurisaaren päällikölle, Lapu-Lapulle, kuka saarilla sanoo viimeisen sanan.
Lapu-Lapuhan sen sanoi ja seivästi Magalhãesin vetämään viimeisen henkäyksensä. Lapu-Lapu jäi saarelle, Magalhães jäi historiaan. Lopulle espanjalaisporukalle hän ilmoitti: ”Kiva kun kävitte – ja vielä kivempi, kun lähdette.”
Kun espanjalaiset palasivat saarille, he toivat mukanaan vahvemman aseen – kristinuskon, jonka markkinointivalttina oli: ”Tässä on rakastava Jumala – ja tässä piiska.” He alkoivat terrorisoida ihmisiä itse keksimillään uskomuksilla, mukanaan tuomillaan taudeilla ja ylivertaisilla aseilla, joita käytettiin dialogin välineinä.
Espanjalaiset toivat myös byrokratian ja latinalaiset nimet, joita kukaan ei osannut lausua. He kehittivät verohelvetin ja hacienderot eli suurtilalliset, joiden elämäntehtävänä oli varmistaa, ettei kukaan muu omista mitään. Espanjan ajasta jäi jäljelle tuhannet kaupungit, joiden kadut on nimetty samojen kolmen espanjalaisen miehen mukaan.
Adiós Espanja, hola Diabetes – Yhdysvaltain siirtomaakausi (1898 –1942)
Filippiiniläiset, kyllästyneinä espanjalaiseen siirtomaasirkukseen, päättivät lopulta sanoa adiós – miekalla, jos ei muuten. Tunnetuimpia vallankumoussankareita olivat jälkeenpäin kaikkien alojen erikoismieheksi pätevöitetty José Rizal ja Andres Bonifacio, mies, joka päätyi historiankirjoissa kohtaan, jossa hyvät aikomukset kohtaavat terävän veitsen.
Vuonna 1898 espanjalaiset sotilaat ja paikalliset ryysyläisarmeijat ottivat yhteen aseiden kanssa. Voittaja ei kuitenkaan ollut filippiiniläinen jokamies, vaan uusi isäntä: Yhdysvallat, jolle Espanja lopulta myi Filippiinit asukkaineen 20 miljoonalla silloisella dollarilla (summalla, joka vastaa nykyrahassa noin 0,3 prosenttia Suomen valtion velasta).
Filippiiniläiset luulivat olevansa matkalla itsenäisyyteen – eivät olleet. Yhdysvallat tuli ”vapauttamaan”, mutta unohti kertoa, että vapautus sisälsi verisen sisällissodan ja ”sivistämistä”, jotta kansa osaisi lukea historiansa oikein. Amerikkalaiset eivät ehtineet selittää, miksi ”vapaus” näytti täsmälleen samalta kuin siirtomaavalta. Muutamassa vuodessa espanjankieliset sääntökyltit vaihtuivat englanninkielisiin mainoksiin.
Amerikkalaiset toivat englannin kielen, julkisen koulutuksen ja ruokavalion, jossa on enemmän sokeria kuin lapsuusmuistoissa. He myös perustivat hallinnon, jonka perintö elää tänäänkin filippiiniläisenä versiona – byrokratiana, joka vaatii keskimäärin kolme virastovierailua ja viisi erilaista leimaa, jotta saat syntymätodistuksen.
Vähän levotonta ja vähän kidutusta – Japanilaisten miehitys (1942–1945)
Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti Filippiinit ja toi mukanaan järjestystä, kuria ja kaikkea muuta, mitä painajaisilta voi odottaa. Filippiiniläiset seurasivat sivusta, kun sushi korvasi sinigangin ja oppivat, ettei keisarille sanota ei.
Filippiiniläiset piilottelivat vuorilla, söivät mitä löysivät – mukaan lukien toistensa hermot – ja yrittivät olla kuolematta. Japanilaiset puolestaan tekivät kaikkea, mistä he nykyään sanovat: ”ei voi muistaa, ei tunnista, en kommentoi.” Kidutuksen ja joukkomurhien keskellä ihmiset olivat kivasti kurissa. Aivan kuin se olisi jotenkin saavutettava hyve, eikä totaalisen trauman rationalisointia.
Historiankirjat kuvailevat miehitystä kuin kyseessä olisi ollut tavallista rankempi viikonloppureissu: ”oli hieman levotonta, tuli vähän riitaa, kaikki eivät palanneet.” Kolme vuotta pommituksia, nälkää ja amerikkalaisten paluun odotusta. Mutta ainakin saatiin sukupolvi, joka osaa sanoa arigato epäröivällä aksentilla.
Miten hallita kaikkea eikä vastata mistään – Itsenäisyys jenkkien käyttöohjeilla (1946–1986)
Vuonna 1946 Filippiinit sai lopulta itsenäisyyden. Ilo oli suuri – vihdoin oma valtio! Tosin kaikki lait, rakennelmat ja virastot olivat edelleen amerikkalaisittain nimettyjä. Mutta ei se mitään, filippiiniläisillä oli oma lippu ja hymni. Vähän kuin esikoispoika olisi muuttanut omilleen – vanhempien autotalliin heidän Wi-Fiään käyttäen.
Sitten tuli Ferdinand Marcos, presidentti, joka käytti valtakautensa kirjoittamalla perustuslakeja ja sääntöjä. Hän ei ollut tyytyväinen pelkkään vallassa olemiseen – hän halusi olla koko hallinto. Hän teki korruptiosta korkeakulttuuria ja vaimonsa kenkäkokoelmasta museokelpoisen psykologisen raportin.
Hän julisti maahan poikkeustilan, koska miksei? Hän rakennutti siltoja, joihin ei ollut teitä, täytti vankilat ja varasti enemmän kuin suomalainen startup ennen ensimmäistä verottajan soittoa. Nykyään monet muistelevat Marcosin aikaa näin: Hän oli tekijämies, joka toi järjestystä, mutta laskut jäivät maksamatta.
Kun kansa hetkeksi heräsi ja nukahti uudelleen – Torkkupeitto demokratialle (1987–2025)
Vuonna 1986 filippiiniläiset saivat tarpeekseen järjestyksestä ja lähtivät Manilan kaduille hortoilemaan. Mukaan otettiin kukkia, rukouksia, keltaiset nauhat ja nunna, joka heilutti ruusua tankin edessä. Amerikkalaiset lennättivät Marcosin perheen Havaijille, ettei kukaan vain alkaisi kysellä, miksi heidän viisi presidenttiään oli tukenut heitä varauksettomasti
Kansa huudatti hurmoksessa maan johtoon Corazon Aquinon, marttyyrilesken maan varakkaimmasta maanomistajaperheestä, ja sitten… Siitä alkoi se, mitä kutsutaan filippiiniläiseksi demokratiaksi – kansanvallan epätoivoinen versio, jossa presidentit vaihtuvat kuin taksikuskit, joista jokainen vuorollaan ajaa maan ojaan, kiroaa liikenteen ja jättää mittarin käymään.
Kansa hymyilee kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koska mitään ei oikeastaan tapahtunutkaan. Ja ne presidentit, nuo kansan valitsemat toivot ja toistuvat painajaiset, joiden saavutukset voidaan tiivistää muutamalla lauseella:
Fidel Ramos – Palautti sähköt Manillaan, eikä kukaan enää muistanut, että hän johti Marcosin sotilashallintoa. Hänen modernisointiohjelmansa Filippiinit 2000 kaatui Aasian finanssikriisiin jo vuonna 1997.
Joseph ”Erap” Estrada – Entinen näyttelijä, joka vaihtoi käsikirjoitetut vuorosanat sekaviin poliittisiin julkilausumiin. Juopotteli, rietasteli ja uhkapelasi. Eli teki kaiken, minkä presidentiltä ei pitäisi onnistua – mutta onnistui silti.
Gloria Macapagal-Arroyo – Presidentti, joka ei ollut varma, voittiko hän vaalit vai ei, mutta päätti hallita silti. Gloria sai talouden ”kasvamaan”, kunhan ei kysytty, kenen lompakosta. Hän ei paljon hymyillyt, koska valta maistuu paremmalta totisena. Jäi kiinni suunnilleen kaikesta paitsi itse teosta.
Benigno ”Noynoy” Aquino III – Lupasi suoremman tien politiikkaa, mutta ei osannut sanoa, minne se johtaa. Kieltäytyi päättämästä asioita, koska päätökset voivat mennä pieleen, ja se voi vaikuttaa gallupeihin. Nukkuva presidentti, joka heräsi vain silloin kun oli pakko… eikä aina silloinkaan.
Rodrigo Duterte – Mies, joka puhui kuin humalainen serkku sukujuhlissa ja johti maata kuin Clint Eastwoodin roolihahmo, mutta ilman käsikirjoitusta. Lupasi kitkeä rikollisuuden, ja kitkikin, mutta päätyi itse kansainvälisen tuomioistuimen tutkintavankeuteen.
Ferdinand ”Bongbong” Marcos Jr. – Sukunimi on kaikille tuttu, tekemiset eivät. Hänen saavutuksensa? Hän ei ole tehnyt mitään – ja siinäkin onnistuminen on jo kansallinen poikkeus. Joskus hiljaisuus ja tekemättä jättäminen on parempi kuin virheiden tekeminen.
Nykyhetki, joka on rakennettu ilman rakennuslupaa
Filippiineillä historiaa muistellaan kuin huonoa parisuhdetta: ”kyllä, se teki kipeää, mutta ainakin opin käyttämään veistä”. Filippiiniläiset oppivat historiastaan myös sen, ettei kannata luottaa ulkomaalaisiin, jotka lupaavat liikoja ja puhuvat munkkilatinaa – samalla kun vievät kaiken irti lähtevän.
Se, että historia muistetaan tällaisena villinä, värikkäänä ja ristiriitaisena mutta jotenkin aina hengissä pysyvänä tarinana, kertoo paljon Filippiineistä. Täällä eletään ja tehdään historiaa huomattavasti sattumanvaraisemmin kuin Suomessa, missä mennään eteenpäin sääntöjen ja hallitusohjelman mukaisesti; täällä historian kulku määräytyy hieman kuin paikallisessa liikenteessä, jossa vilkku on koriste ja suunta arvoitus.
Tällaisesta historian suunnan ja päämäärän epämääräisyydestä huolimatta filippiiniläiset eivät lannistu eivätkä lamaannu. He hymyilevät, uskovat ihmeisiin ja toivovat, että seuraava presidentti olisi ehkä kerrankin hyvä – tai ainakin vähemmän huono.
Aiheesta enemmän:
Filippiinien ensimmäinen tasavalta – Itku lyhyestä ilosta
Fernão de Magalhães – Mies, joka purjehti maailman maapalloksi
Andres Bonifacio – Sen tavallisen kansan sankari
Jose Rizal – Elät vain kahdesti
Päivästä toiseen – Filippiinien itsenäisyys
Intramuros – Filippiinien historiallinen sydän