Jokainen filippiiniläinen tietää, että Ninoy Aquino on kansallissankari, joka teki jotakin suurta ja tärkeää. Tavallisen kansan mielissä hänet muistetaan ennen kaikkea kolmesta asiasta: hänen kuvansa koristaa 500 peson seteliä, Manilan kansainvälinen lentokenttä on nimetty hänen mukaansa ja hänen tunnetuin lausumansa kuuluu: “The Filipino is worth dying for.”
Benigno “Ninoy” Aquino Jr. on Filippiinien viimeisin kansallissankariksi kanonisoitu poliitikko. Hän on myös lajinsa tyypillinen edustaja, sillä hänenkin sankaruuteensa liittyy monia ristiriitaisuuksia ja epämääräisyyksiä, joita voidaan arvioida hyvin eri näkökulmista.
Vuonna 2007 presidentti Gloria Macapagal Arroyo allekirjoitti lain, jonka perusteella 21. elokuuta määrättiin valtakunnalliseksi vapaapäiväksi Ninoy Aquinon kuolinpäivän muistamiseksi.
Ihminen vastaan sankari
Onko tämän päivän juhlittu Ninoy vain romanttinen tarina – myytti, joka kumpuaa tarpeesta uskoa hyvien ja pahojen ikuisiin kertomuksiin, joissa pyyteettömät sankarit uhraavat henkensä kansakunnan puolesta? Benigno Aquino oli rohkea, monilahjakas ja traaginen hahmo, mutta oliko hän todellinen sankari vai sopiiko sankarin rooli paremmin hänestä luodulle Ninoy-myytille?
Ninoy Aquino ei aina ollut sankari. Vielä tänäkin päivänä, vuosikymmeniä hänen kansallissankariksi julistamisensa jälkeen, hän herättää voimakkaita tunteita niiden keskuudessa, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti ja työskentelivät hänen rinnallaan. Arvioissa hänestä on sanottu muun muassa: ”Hän oli ylimielinen paskiainen… Hän oli paatunut naistenmies… Kaikilta osin samanlainen kuin Marcos… Hän ei saanut edes kahta peräkkäistä englanninkielistä lausetta oikein… Hän pelasi kaksinaamaista peliä kulissien takana.”
Filippiiniläinen kulttuuri on vahvasti ambivalentti: siinä täysin vastakkaisetkin asiat voivat olla samanaikaisesti totta. Sama näkyy Ninoy Aquinon tarinassa, jossa ihminen ja sankari käyvät nyrkkeilyottelua historiankirjoituksen kehässä – eikä kumpikaan tunnu saavan lopullista yliotetta.
Nuori huimapää
Benigno Simeon “Ninoy” Aquino Jr. syntyi 27. marraskuuta 1932 varakkaaseen maanomistajaperheeseen Tarlacin maakunnassa. Peruskoulutuksen jälkeen hän jatkoi opintojaan Ateneo de Manilan yliopistossa, jossa hän ystävystyi muun muassa Ferdinand Marcosin kanssa. Ninoy kuitenkin keskeytti opinnot ja lähti 17-vuotiaana Korean sotaan Manila Times -lehden sotakirjeenvaihtajaksi.
Rohkeiden ja huimapäisten raporttiensa ansiosta presidentti Elpidio Quirino myönsi hänelle Filippiinien kunnialegioonan tunnustuksen (Philippine Legion of Honor). Vain 21-vuotiaana Ninoy nimitettiin puolustusministeri Ramon Magsaysayn neuvonantajaksi.
Vuonna 1954 Ninoy avioitui Corazon ”Cory” Cojuangcon kanssa, joka kuului yhteen maan suurimmista maanomistajasuvuista. Avioliiton myötä kahdesta suvusta muodostui yksi Filippiinien vaikutusvaltaisimmista poliittistaloudellisista klaaneista.
Seuraavana vuonna Ninoy kruunasi toimittajauransa taivuttelemalla Keski-Luzonin maaseutua terrorisoineen Hukbalahap-kapinallisliikkeen johtajan Luis Tarucin antautumaan. Tämä teko toi hänelle jo toisen Filippiinien kunnialegioonan tunnustuksen.
Vuonna 1955 Ninoy valittiin Concepcionin kaupungin pormestariksi. Viisi vuotta myöhemmin hänestä tuli Tarlacin maakunnan varakuvernööri ja vuonna 1961 kuvernööri. Vuonna 1966 hänet valittiin liberaalipuolueen pääsihteeriksi, ja jo seuraavana vuonna hän nousi Filippiinien historian nuorimmaksi senaattoriksi vain 34-vuotiaana.
Napit vastakkain
Poliitikkona Ninoy tuli tunnetuksi presidentti Marcosin hallinnon äänekkäänä kriitikkona. Hän uskalsi puhua ja kirjoittaa hallinnon epäoikeudenmukaisuuksista sanoja säästelemättä, usein hyvinkin pilkallisesti, kun muut oppositiopoliitikot pysyivät hiljaa.
Vuosi vuodelta hänen hyökkäyksensä Marcosin pariskuntaa vastaan kävivät yhä kiihkeämmiksi, koska hän ei voinut sietää hallinnon yhä autoritäärisemmäksi käyviä toimintatapoja ja tavoitteita. Hän asemoi itsensä poliittisesti demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajaksi.
Toisaalta Ninoyta kritisoitiin siitä, ettei hän juuri osallistunut arkiseen lainsäädäntötyöhön. Hän toimi kongressiedustajana ja senaattorina yhteensä 12 vuotta, mutta ei esittänyt sinä aikana ainoatakaan lakialoitetta.
Marcosin ja Aquinon välejä kiristi myös Aquino-suvun valtava Hacienda Luisita -maatila, jonka vuokrasopimus oli päättymässä. Marcosin hallinto pyrki palauttamaan alueen valtiolle, jolta Aquinon perhe oli sen aikanaan vuokrannut kyseenalaisin järjestelyin. Perhe puolestaan kieltäytyi luopumasta tilasta tai jakamasta sitä torppareille alkuperäisen sopimuksen mukaisesti – eivätkä he ole tehneet sitä vieläkään.
Olen hyvä tyyppi, tuo toinen ei ole
Vähemmälle huomiolle ovat jääneet Ninoy Aquinon henkilökohtaiset motiivit asemoida itsensä Marcosin vastavoimaksi. Ninoy teki kaikille selväksi, että hän halusi päästä presidentiksi, ja Ferdinand Marcos oli suurin kompastuskivi tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Hän ei arvostanut muita poliitikkoja eikä pitänyt heitä merkittävinä kilpailijoina.
Tuolloin Ninoyta ei vielä pidetty kansan keskuudessa sankarina. Pikemminkin hän oli opportunistinen poliitikko, joka toimi politiikassa henkilökohtaisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Hän oli klassinen demagogi, joka taitavasti esiintyi moraalisen hyvyyden lähettiläänä ja esitti poliittiset vastustajansa pahuuden ruhtinaina.
Vaikka Marcos ja Ninoy olivat yliopistossa ystäviä ja kuuluneet samaan opiskelijaveljeskuntaan, heidän suhteensa saavutti räjähdyspisteen Plaza Mirandan pommi-iskun yhteydessä vuonna 1971. Tuntemattomat henkilöt heittivät kaksi käsikranaattia väkijoukkoon liberaalipuolueen vaalitilaisuudessa Manilassa sijaitsevalla Plaza Mirandalla. Iskussa kuoli kahdeksan ihmistä ja 120 loukkaantui.
Pommi-iskun epäiltiin olevan Filippiinien kommunistisen puolueen aseellisen siiven, NPA:n, käsialaa. Ninoyta syytettiin osallistuneen iskun suunnitteluun ja tietäneen siitä etukäteen, sillä hän oli ainoa liberaalipuolueen senaattoriehdokas, joka ei ehtinyt saapua paikalle.
Marcosin hallinto väitti, että Ninoy olisi ollut valmis uhraamaan puoluetoverinsa saadakseen syyttää Marcosia kommunistiystäviensä murhaamisesta. Ninoy puolestaan syytti Marcosia iskun järjestämisestä.
Sellissä riutuva marttyyri
Vuonna 1972 Marcos julisti Filippiineille poikkeustilan. Ninoy oli yksi ensimmäisistä, jotka pidätettiin poikkeustilalakien nojalla. Häntä syytettiin murhasta, ampuma-aseiden laittomasta hallussapidosta ja kumouksellisesta toiminnasta. Oikeudenkäynti kesti vuosia, ja Ninoy riutui sellissä Fort Bonifacion sotilastukikohdassa.
Vuonna 1975 Ninoy aloitti nälkälakon protestoidakseen oikeudenkäynnin mielivaltaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Nälkälakko kesti neljäkymmentä päivää — aivan kuten Jeesuksenkin paasto! — ja hän kävi lähellä kuolemaa.
Vuonna 1977 oikeus tuomitsi Ninoyn syylliseksi kaikkiin syytteisiin ja langetti hänelle kuolemantuomion ampumalla. Tuomiota ei kuitenkaan koskaan pantu täytäntöön, sillä presidentti Marcos muutti tuomion elinkautiseksi.
Vuonna 1978 Ninoy sai osallistua parlamenttivaaleihin sellistään käsin. Kun liberaalipuolue päätti boikotoida vaaleja, hän perusti oman Lakas ng Bayan -puolueen. Puolueella oli 20 ehdokasta Metro Manilan alueella, mutta yksikään heistä ei päässyt parlamenttiin.
Maaliskuussa 1980 Ninoy sai sellissään vakavan sydänkohtauksen. Hänet kiidätettiin sydänsairauksiin erikoistuneeseen Philippine Heart Center -sairaalaan. Hän kuitenkin kieltäytyi kaikista hoidoista peläten lääkärien salamurhaavan hänet. Ninoy vaati joko palauttamista selliinsä kuolemaan tai lupaa matkustaa Yhdysvaltoihin sydänleikkaukseen.
Marcos suostui päästämään Ninoyn lähtemään perheensä kanssa Yhdysvaltoihin. Ennen lähtöä maan ensimmäinen nainen Imelda Marcos kävi tapaamassa Ninoyta ja asetti lähdölle kaksi ehtoa: Ninoyn tulisi palata Filippiineille toipumisen jälkeen eikä puhua negatiivisesti Marcosin hallinnosta Yhdysvalloissa. Ninoy hyväksyi ehdot.
Sopimus paholaisen kanssa
Ninoy pääsi perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ja pääsi sydänleikkaukseen, josta hän toipui nopeasti. Pian toipumisensa jälkeen hän ilmoitti, ettei aio pitää Imeldalle antamaansa lupausta, todeten: ”Paholaisen kanssa tehty sopimus ei ole sitova.”
Ninoy, Cory ja heidän viisi lastansa aloittivat uuden elämän Bostonissa. Ninoy sai stipendin Harvardin yliopistoon ja Massachusetts Institute of Technologyyn. Hän pääsi myös matkustamaan eri puolille Yhdysvaltoja pitämään puheita Marcosin hallintoa vastustavissa tilaisuuksissa.
Vuosien kuluessa Ninoy muuttui kärsimättömäksi; hän tunsi olevansa sivuraiteella Filippiinien tapahtumista. Vuoden 1983 alkuun mennessä Marcos oli ajautunut vaikeuksiin. Filippiinien talous sukelsi historiansa pahimpaan taantumaan, ja vastustus Marcosin hallintoa kohtaan kasvoi kaikkialla. Presidentin terveys oli romahtanut lähes täydelliseen työkyvyttömyyteen.
Vuonna 1983 Aquino päätti palata Filippiineille tietäen riskit, mutta myös mahdollisuuden päästä presidentiksi. Varoituksiin Ninoy vastasi: ”Jos kohtaloni on kuolla salamurhaajan luotiin, käyköön sitten niin.” Toisaalta hänen oma terveytensä oli heikentynyt niin paljon, ettei kukaan tiennyt, kestäisikö se pidempään kuin hänen stipendinsä Harvardissa.
Filippiinien ulkoministeriö kieltäytyi myöntämästä Ninoylle passia. Lopulta hän sai sen järjestettyä Filippiinien New Orleansin konsulaatista, jossa häntä tukeneet virkailijat myönsivät passin vastoin ministeriön määräystä.
Marcosin hallinto varoitti kaikkia kansainvälisiä lentoyhtiöitä siitä, että heidän koneidensa laskeutumisluvat saatetaan evätä, jos ne lennättäisivät Ninoy Aquinon Filippiineille. Ninoy kuitenkin vaati, että kansalaisena hänellä oli luonnollinen oikeus palata kotimaahansa, eikä mikään voinut estää häntä tekemästä niin.
Nappi otsaan
Ninoy palasi Filippiineille useilla eri lennoilla ja antoi tv-haastatteluja lentojen vaihtojen yhteydessä; San Franciscossa, Hongkongissa, Singaporessa, Bangkokissa ja Taipeissa. Hän teki selväksi, ettei pelännyt kuolemaa.
Taipein Grand Hotellissa hän pukeutui luodinkestävään kevlar-liiviin ja hänen kerrottiin sanoneen: ”Sain juuri hetki sitten raportin Manilasta. Minua saatetaan ampua jo lentokentällä heti laskeutumisen jälkeen. Sen jälkeen he tappavat ampujan. Siksi pukeudun tähän liiviin. Mutta tiedäthän, jos he osuvat päähän, olen mennyttä.”
Elokuun 21. päivänä Manilan kansainväliselle lentokentälle oli kerääntynyt valtava kansanjoukko tervehtimään kotiin palaavaa Ninoyta. Paikalla oli myös epätavallisen paljon Aviation Security Commandin (AVSECOM) ja Philippine Constabulary Metropolitan Commandin (METROCON) sotilaita. Kansanjoukko lauloi kerta toisensa jälkeen kotimatkalla olevasta maanpakolaisesta kertovaa laulua Tie a Yellow Ribbon Round the Old Oak Tree.
China Airlinesin kone laskeutui ja rullasi terminaalin eteen. Lentokoneen ovi avautui, portaat työnnettiin oven eteen, ja kolme univormupukuista sotilasta ryntäsi koneeseen – kaksi AVSECOMista ja yksi METROCONista. Terminaalirakennuksen katolle kerääntynyt kansanjoukko riehaantui.
Ninoy ilmestyi lentokoneen oviaukolle vaaleassa puvussaan, ja hänen takanaan oli kolme sotilasta. Hän otti askeleen eteenpäin, kun täysin yllättäen häntä ammuttiin päähän. Hänen ruumiinsa vieri alas portaista ja jäi makaamaan maahan portaiden eteen.
Sotilaat aloittivat silmittömän ammuskelun sinne tänne. Lopulta öljyntahrimalla asfaltilla makasivat Ninoyn ja univormupukuisen miehen ruumiit. Kaikki tapahtui henkeään haukkovan väkijoukon ja maailman tiedotusvälineiden silmien edessä.
Lentokentän asfaltilla makaava univormupukuinen mies oli Rolando Galman, joka pippuroitiin luodeilla heti kun Ninoyn tappanut laukaus oli kajahtanut. Kentällä ja koneessa olleet sotilaat väittivät Galmanin rynnänneen AVSECOMin auton alta ja ampuneen Ninoyta.
Tämä traaginen tapahtuma päätti Benigno Aquinon maallisen matkan, mutta synnytti kansallissankari Ninoyn. Mitä verisemmin sankari menettää henkensä katollisessa maassa, sitä väkevämmäksi hänen sankaruutensa ajan myötä marinoituu.
Kuka sen teki?
Ninoy Aquinon murhasta tehtiin kaksi virallista tutkintaa. Ensimmäinen, Agrava-tutkimuskomissio, ei päässyt yksimielisyyteen edes todisteista. Se päätyi oletukseen, joka muistuttaa Warrenin komission johtopäätöksiä John F. Kennedyn salamurhassa: murhan toteutti yksin toiminut henkilö. Lopputulos ei tyydyttänyt ketään, eikä kukaan siihen uskonut.
Ninoyta ammuttiin takaraivoon. Luoti oli tullut ylhäältä, ei alhaalta, jos Galman olisi ampunut sen. Kuten Kennedynkin tapauksessa, kaikki eivät olleet yhtä mieltä siitä, mistä presidentin tappaneet luodit olivat peräisin. Todistajien havainnot erosivat toisistaan, ja epäselvyys vain lisäsi kysymyksiä.
Murhaa todistaneet ihmiset väittivät nähneensä, kuinka Galmanin eloton ruumis työnnettiin ulos AVSECOMin pakettiautosta samaan aikaan, kun Ninoyhin osui kuolettava laukaus. Se paljasti murhan valmistelun monimutkaisuuden ja sotilashallinnon roolin siinä.
Agrava-tutkimuskomissio oli yksimielinen vain yhdestä asiasta: riippumatta siitä, kuka painoi liipaisinta, armeija oli sotkeutunut murhan järjestämiseen. Tämä oli Marcosille kiusallinen päätelmä, sillä se kumosi hänen väitteensä, että salamurhan takana olivat kommunistit.
Salamurha ilman tekijää
Mielenkiintoista on, että Marcos oli yksi harvoista ihmisistä, joita ei koskaan syytetty suoraan murhan järjestämisestä. Syynä oli se, että se olisi ollut liian ilmeistä – ja sellaisten itsestäänselvyyksien toteuttaminen ei sopinut hänen tapaansa hoitaa asioita.
Jos hän olisi halunnut murhauttaa Aquinon, se olisi voitu järjestää paljon helpommin Bostonissa tai jossain muualla kuin hänen omalla kotiovellaan. Lisäksi on muistettava, ettei hänen olisi tarvinnut päästää Ninoyta elävänä Fort Bonifacion sellistä.
Jos tällainen logiikka pätee Marcosiin, sama logiikka koskee kaikkia muitakin epäiltyjä. Miksi päästää mies ensin palaamaan kotimaahansa ja murhauttaa hänet koko maailman silmien alla? Tässä ei näyttänyt olevan mitään järkeä.
Murhan aikaan Marcos itse oli National Kidney Instituutessa toipumassa munuaisensiirrosta, jonka hänelle oli tehty elokuun 7. päivänä. Kun Imelda Marcos ja seurueensa ryntäsivät sairaalaan kertomaan salamurhasta, presidentin kerrotaan raivostuneena heittäneen sänkynsä vieressä olleita ruokailuvälineitä kohti ja huutaneen: ”Idiootit! Nyt kaikki syyttävät minua.”
Marcosin syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1987 Ninoyn leskestä, Cory Aquinosta, tuli presidentti. Hänen hallintonsa käynnisti uuden tutkinnan, mutta sekään ei antanut lopullista vastausta siihen, kuka oli järjestänyt salamurhan.
Vuonna 1990 kuusitoista AVSECOMin ja METROCONin sotilasta todettiin kollektiivisesti osalliseksi murhaan ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vuosien varrella osa vapautettiin, osa kuoli vankeudessa, ja viimeiset armahdettiin humanitaarisista syistä vuonna 2009 presidentti Gloria Macapagalin toimesta.
Kun Benigno kuoli, syntyi Ninoy
Mysteerit ja salaliittoteoriat ovat myyttien ydinpolttoainetta. Ninoyn murhan järjestäjä jäi tuntemattomaksi, ja tämä epävarmuus nosti hänen myyttinsä kiertoradalle, josta historian tosiasioiden painovoima ei kykene tuomaan sitä takaisin maan pinnalle.
Ninoyn hautajaisista tuli groteski julkinen draama. Hänen palsamoitu ruumiinsa oli esillä yhdeksän päivän ajan Aquinon perheen kodissa Quezon Cityssä, jonne tuhannet ihmiset tulivat hyvästelemään hänen verentahrimansa ruumiinsa.
Hautaustoimistolle annettiin tarkat ohjeet: luodin runtelemia kasvoja ja veristä paitaa ei saanut liikaa siistiä. Erityisesti hänen äitinsä Aurora vaati, että koko maailman on nähtävä, mitä ”HE” olivat tehneet hänen pojalleen.
Fanaattisimmat kannattajat ja tiedotusvälineet alkoivat rakentaa vertauskuvaa Jeesuksen ja arkussa makaavan ruumiin välille. Verinen paita korvasi veriset käärinliinat, ja luodinreikä muistutti naulanreikiä. 31. elokuuta 1984 Ninoy haudattiin Aquinon perhehautaan Manila Memorial Park -hautausmaalle.
Ninoy Aquinosta tuli moderni vastine Jose Rizalille, joka myös oli noussut autoritääristä hallintoa vastaan ja maksanut siitä hengellään. Sankarin myytti – mies, joka uhrasi henkensä maansa puolesta – oli valmis jatkamaan Rizalin, Bonifacion, Pilarin ja Silangin jättämää perintöä.
National Heroes Day – Filippiiniläinen sankari
Marcosin sotatilalait – Filippiinien pysyvä poikkeustila
