Juan Ponce Enrilen poismeno merkitsee yhden aikakauden päättymistä Filippiinien politiikassa. Hänen mukanaan katkesi myös viimeinen elävä linkki moniin maan historiallisiin tapahtumiin.
Juan Ponce Enrile kuoli 13. marraskuuta 2025 Manilassa 101 vuoden iässä. Hänen tyttärensä Katrina Ponce Enrile vahvisti, että Enrile menehtyi kotonaan keuhkokuumeeseen. Hänet oli aiemmin siirretty sairaalahoidosta kotiin viettämään viimeiset hetkensä läheistensä luona.
Pitkän uransa aikana Enrile palveli kuutta presidenttiä, selvisi lukemattomista skandaaleista ja näki Filippiinien kehittyvän siirtomaasta itsenäiseksi demokratiaksi. Hänellä olisi ollut kaikki edellytykset nousta Filippiinien presidentiksi, mutta hänen oma kunnianhimonsa ja ajoittain arvaamattomat valintansa estivät sen
“Manong Johnny”, kuten häntä kansan parissa kutsuttiin, ei silti ollut yksiselitteinen hahmo. Hän oli politiikan yksinäinen susi, joka viihtyi laumoissa vain niin kauan kuin se palveli hänen luontaista selviytymisvaistoaan maailmassa, jossa uskollisuus on alisteinen vallanhimolle ja ahneudelle.
Polku lakimieheksi
Juan Ponce Enrile syntyi Juan Valentin Furaggananina 14. helmikuuta 1924 Gonzagan kylässä Cagayanin maakunnassa Pohjois-Luzonilla. Hänen äitinsä, Petra Furagganan, oli köyhän kalastajan tytär, joka elätti itsensä ja poikansa myymällä hedelmiä kadulla.
Enrile syntyi avioliiton ulkopuolella, mikä varjosti hänen lapsuuttaan. Hänen isänsä, Alfonso Ponce Enrile, oli varakas lakimies ja poliitikko. Isä tunnusti poikansa virallisesti vasta myöhemmin, mutta tuki tämän opintoja Manilassa ja auttoi ottamaan sukunimensä, mikä avasi ovia yliopistoon ja lakimiesuralle.
Vuonna 1949 Enrile suoritti Ateneo de Manila -yliopistossa lakitieteen tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Hän jatkoi opintojaan Filippiinien yliopistossa, josta valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1953 – jälleen kurssinsa huippuna.
Myöhemmin hän täydensi opintojaan Yhdysvalloissa ja suoritti Harvardin yliopistossa oikeustieteen maisterin tutkinnon kansainvälisen verotuksen alalta.
Vuonna 1955 hän solmi avioliiton Cristina Castañeran kanssa. Pitkä avioliitto kesti yli kuusi vuosikymmentä aina Cristinan kuolemaan saakka vuonna 2016. Pariskunnalle syntyi kolme lasta.
Valmistumisensa jälkeen Enrile opetti lakia Far Eastern Universityssä ja työskenteli isänsä asianajotoimistossa. Hänen lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa veivät hänet kuitenkin pian muihin tehtäviin: vuonna 1964 hänestä tuli Ferdinand Marcosin perheen lakimies.
Vallan ytimessä
Kun Ferdinand Marcos valittiin presidentiksi vuonna 1965, Juan Ponce Enrile kuului jo hänen läheisiin liittolaisiinsa. Marcos antoi hänelle johdettavaksi valtion tulliviraston ja vakuutuskomission.
Vuosina 1966–1968 Enrile eteni valtiovarainministeriön alivaltiosihteeriksi ja toimi ajoittain myös virkaatekevänä ministerinä. Sieltä hän siirtyi oikeusministeriksi (1968–1970), kunnes Marcos nimitti hänet helmikuussa 1970 puolustusministeriksi. Nimitys teki Enrilestä puolustusvoimien tärkeimmän siviilivalvojan ja yhden maan vaikutusvaltaisimmista miehistä.
Syyskuun 21. päivänä 1972 Marcos julisti maahan poikkeustilan ja Enrile oli sen keskeinen arkkitehti: hän laati asetukset, jotka antoivat presidentille valtaoikeudet sulkea tiedotusvälineet ja pidättää tuhansia opposition edustajia.
Mies, joka tiesi liikaa
Enrile toimi puolustusministerinä yli 15 vuotta ja osallistui aktiivisesti moniin Marcosin hallinnon kiistanalaisiin toimiin. Hän osasi myös hyödyntää täysimääräisesti suhdettaan presidenttiin, joka tarjosi hänelle avokätisesti mahdollisuuksia rikastua.
Poikkeustilan aikana Marcos antoi Enrilelle tehtäväksi valvoa maan metsien hyödyntämistä. Käytännössä paikallisten poliittisten dynastioiden omistamat yhtiöt saivat luvan parturoida Filippiinien metsät lähes paljaiksi. Enrile ei ollut vain valvoja, vaan myös osakas ja edunsaaja lähes jokaisessa suurimmassa metsäyhtiössä eri puolilla maata.
Samoihin aikoihin Marcos antoi Enrilelle ja liittolaiselleen Danding Cojuangcolle vastuun maan kookosteollisuudesta. Kaksikko hallinnoi suurta Coco Levy -rahastoa, jonka tarkoituksena oli tukea kookoksen viljelijöitä. Käytännössä rahaston varat ohjattiin Marcosin lähipiirin hankkeisiin ja presidentin vuoden 1983 vaalikampanjaan.
Marcosin ja Enrilen välit alkoivat viiletä, kun presidentti ei suostunut nimeämään häntä seuraajakseen ja nosti uudeksi suosikikseen kenraali Fabian Verin. Ninoy Aquinon salamurha elokuussa 1983 syvensi Enrilen jo aiemmin alkanutta tyytymättömyyttä Marcosin hallintoon.
Hän alkoi tapailla armeijan tyytymättömiä nuoria upseereita, jotka olivat perustaneet Reform the Armed Forces Movement (RAM) liikkeen uudistamaan armeijaa.
People Power
Enrilen tuella RAM-upseerit alkoivat vuonna 1985 valmistella vallankaappausta Marcosia vastaan. Kun Marcos yllättäen ilmoitti järjestävänsä ylimääräiset presidentinvaalit vuonna 1986, Enrile ja RAMin upseerit päättivät käynnistää sotilasvallankaappauksen.
Kapinallisten suunnitelma kuitenkin vuoti armeijan ylipäällikön kenraali Verin korviin, joka määräsi armeijan murskaamaan kapinan ennen kuin se ehti alkaa. Tilanne sai uuden käänteen, kun katolinen kirkko ja Marcosin vastustajat vetosivat kansaan: ihmiset kutsuttiin EDSA-kehätielle tukemaan ja suojelemaan kapinallisia, jotka olivat linnoittautuneet poliisivoimien päämajaan.
Seurasi neljän päivän dramaattinen kansannousu, People Power, jossa panoksena oli joko joukkomurha tai Marcosin hallinnon kaatuminen. Kehätielle kerääntyi satojatuhansia ihmisiä, jotka rukoilivat, lauloivat ja seisoivat panssarivaunujen edessä kukat käsissään. Lopulta 25. helmikuuta 1986 tilanne laukesi rauhanomaisesti, kun Yhdysvaltain ilmavoimat lennättivät presidentti Marcosin ja hänen perheensä maanpakoon Havaijille.
Vielä saman päivän iltana Corazon Aquino vannoi presidentinvalan Enrilen seisoessa hänen vierellään. People Power -kansannousu teki Enrilestä sankarin – ainakin hetkeksi. Moni kuitenkin pohti, oliko hänen osallistumisensa vilpitöntä vai taitavasti laskelmoitu takinkääntö.
Senaatin kuningas
Presidentti Aquino nimitti Enrilen uuden hallintonsa puolustusministeriksi, mutta yhteistyö jäi lyhyeksi. Jo muutaman kuukauden kuluttua Enrile ajautui erimielisyyksiin Aquinon kanssa siitä, miten maata tulisi johtaa. Kun paljastui, että hän oli tukenut sotilasvallankaappausta presidenttiä vastaan, Aquino erotti hänet tehtävästään.
Enrile palasi politiikkaan ja hänen todellinen valtakuntansa oli senaatti, jossa hän istui kolme pitkää kautta (1987–1992, 1995–2001 ja 2004–2016). Hän toimi myös senaatin puhemiehenä vuosina 2008–2013.
Senaatissa Enrile tunnettiin tinkimättömänä ja jopa pelottavana poliitikkona. Hänen viiltävä älynsä ja terävä kielensä kohdistuivat erityisesti maan presidentteihin: hän syytti Aquinoa kyvyttömyydestä, Estradaa korruptiosta ja Arroyoa vaalivilpistä.
Poliittisen elämänsä viimeisissä näytöksissä Enrile teki täyden ympyrän. Vuonna 2022 hän palasi jälleen Marcosin leiriin, tällä kertaa nykyisen presidentin Bongbong Marcosin lakiasioiden neuvonantajana – puolustamassa sen saman suvun perintöä, jonka hän aikoinaan oli auttanut kaatamaan.
Kirottu ja kiitetty valtiomies
Juan Ponce Enrilen perintö jakaa filippiiniläiset jyrkästi kahtia. Toiset pitävät häntä häikäilemättömänä opportunistina, joka vaihtoi puolta aina kun se oli hänelle hyödyllistä. Toiset taas näkevät hänet isänmaallisena valtiomiehenä ja perustuslaillisuuden puolustajana, joka pelasti maan useista kriiseistä.
Enrile oli aina läsnä, kun Filippiinien politiikassa tapahtui jotain ratkaisevaa. Välillä hän veti naruista kulissien takana, välillä seisoi itse valokeilassa – usein skandaalien keskellä. Silti hän selvisi jokaisesta myrskystä: lakimiehen terävyyden, laajan suhdeverkostonsa ja kylmäpäisen poliittisen vaistonsa ansiosta.
Muistelmateoksessaan Juan Ponce Enrile: A Memoir (2012) hän kiteytti uransa: ”Historia tuomitsee minut… mutta minä olin paikalla, kun sitä tehtiin.” – ja niin hän todella oli, aina viimeiseen hengenvetoon asti.
Aiheesta lisää:
People Power – Vallankumous vai vallanvaihto?
Marcosin sotatilalait – Filippiinien pysyvä poikkeustila
Fidel V. Ramos – Lajinsa viimeinen
