Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe sitä missään ja niihin, jotka näkevät sitä kaikkialla?
Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe!” -huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun filippiiniläiset näkivät länsimaalaisen miehen. Nykyään nuo toisinaan hieman rasittaviksi koetut huudot ovat harventuneet. Satunnaisesti niitä kuulee yhä maaseudulla ja syrjäisillä saarilla.
Ovatko tällaiset ulkomaalaisiin kohdistetut spontaanit huutelut rasistista leimaamista vai hyväntahtoista filippiiniläistä avoimuutta? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.
Valkoisia valheita ja mustia mietteitä
Filippiiniläisessä ajattelussa ja asioiden jäsentelyssä on vahva ambivalentti piirre; toisensa loogisesti poissulkevat asiat voivat olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman mitään determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun: teot ja puheet ovat joko rasistisia tai eivät ole.
Filippiineillä rasismipöhinä ei ole nostanut sellaista yhteiskunnallista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe, ketä vastaan taistelee ja miksi. Filippiineillä voi suunnistaa moraalisen oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja arvojen ajamista muiden ihmisten leimaamisen saakka.
En ole törmännyt laajemmin sellaiseen tietoisuuteen, jossa etnisyyteen liittyviä sanoja ja termejä arvioitaisiin intersektionaalisen tietoisesti, jottei kukaan päätyisi turvattomaan tilaan. Twitter ei raikaa rasismin määritelmistä, vaikka ihmiset kertovat toisilleen valkoisia valheita ja faktat esitetään mustavalkoisesti.
En ole myöskään havainnut, että rasismi olisi politisoitunut ilmiö tai merkittävä yhteiskunnallinen keskustelunaihe. Toki Filippiineilläkin on muutamia äänekkäitä antirasistisia aktivisteja, jotka etsivät identiteettiään yliopistojen kampuksilta, mutta heidän sanomansa ei saa vastakaikua kansan parissa.
Filippiiniläiset ovat historian saatossa kokeneet niin paljon todellista, kollektiivista rasismia, että he tuntuvat ymmärtävän vaistomaisesti, milloin kyse on tahattomasta käytöksestä – inhimillistä vuorovaikutusta – eikä järjestelmällisestä sortamisesta.
Valkoisen miehen taakka
Vuonna 1899 Rudyard Kipling kirjoitti runon ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine Islands” tukeakseen Yhdysvaltojen pyrkimyksiä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentriset ja avoimen rasistiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jolla oikeutettiin valkoisen rodun oletettu oikeus hallita muita kansoja.
Yhä tänäkin päivänä Filippiineillä on näkyvissä merkkejä maan pitkästä ja kivuliaasta kolonialismin ajasta. Maa muistuttaa palimpsestia — dokumenttia, joka on pyyhitty ja kirjoitettu uudelleen monta kertaa, mutta jonka alta vanhat tekstit kuultavat edelleen esiin.
Siirtomaamentaliteetin selkein ja pysyvin ”rodullistava” seuraus on filippiiniläisten omaksuma ajattelumalli, jonka mukaan kaikki valkoinen on parempaa ja tavoiteltavampaa. Esimerkiksi vaalea iho ja vaaleat hiukset statussymbolina ovat immuuneja vaihtuville muoti-ilmiöille
Filippiinien lainsäädäntökin heijastaa tätä asetelmaa: ulkomaalaiset asetetaan eriarvoiseen asemaan lain edessä. Toisaalta se voidaan nähdä myös oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten ja etujen suojelemisena.
Rasismin ruskeat kasvot
Rasismia esiintyy myös arkikielessä, jossa ulkomaalaisista käytetään etniseen taustaan viittaavia termejä, kuten intsik, hapon, negro, kano, bombay, arabu… Näitä ei kuitenkaan useimmiten käytetä tietoisesti loukkaavina, vaan kuvailevina ja humoristisina ilmaisuina, jotka ovat sulautuneet osaksi puhekieltä ilman raskasta rasistista latausta.
Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: Alemmissa yhteiskuntaluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, mutta mitä korkeammalle yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa noustaan, sitä selvemmin rasismi ja eriarvoisuus kohdistuvat oman maan kansalaisiin ja omaan etniseen alkuperään.
Erityisesti maan alkuperäiskansat, kuten aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit, kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka heidän oikeutensa on tunnustettu Kaakkois-Aasian ensimmäisessä alkuperäiskansoja koskevassa laissa (Indigenous Peoples’ Rights Act), he kohtaavat silti laajaa institutionaalista syrjintää niin valtion kuin paikallishallinnonkin taholta.
Suurin osa maan valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät yhdistetään köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen hieman samaan tapaan ja taatusti yhtä julmasti kuin Australian valkoinen valtaväestö kohteli aikanaan aboriginaaleja.
Mustaa valkoisella
Harmittomimmillaan arkipäivän eriarvoisuus näkyy esimerkiksi turistikohteissa ulkomaalaisille asetettuina korkeampina hintoina. Ajatus siitä, että ulkomaalaiselta kuuluu veloittaa enemmän kuin filippiiniläiseltä turistilta, on iskostunut kulttuuriin niin syvälle, ettei sitä kitketä pois turismiministeriön säädöksillä eikä kampanjoilla, joissa vakuutellaan ulkomaalaisenkin olevan ihminen.
Toisaalta ulkomaalainen kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksen läpi ilman sen kummempaa huomiota, kun taas filippiiniläiset tarkastetaan virkaintoisuuden koko kirjon mahdollistamalla pilkunviilauksella.
Ehkä selkein ja näkyvin rasismin muoto on kuitenkin maassa vierailevien turistien käytös. Siihen syyllistyy vain osa matkailijoista, mutta nämä tekevät sen sitäkin suuremmalla antaumuksella. Öykkäröivät länsimaiset, joille kansalaisuus on ihmisarvon mittari, ovat tuttu näky maan turistikohteissa. Heidän käytöksensä tuntuu kuitenkin harmittomalta lepertelyltä verrattuna joidenkin aasialaisturistien näkemyksiin kansakuntien rodullisista eroista.
Filippiiniläiset ovat kehittäneet oman hiljaisen tapansa vastata tällaiseen kohteluun, joka usein ymmärretään alistumiseksi ja ”rahan edessä mateluksi”, kuten eräs rasismitutkija totesi vieraillessaan maassa. Muutaman viikon kuluttua hänkin huomasi, kuinka taitavasti filippiiniläiset filippiiniläiset näitä tilanteita käsittelivät – ja kuinka he omissa porukoissaan iskivät kahta kauheammin takaisin, nauraen matkalla pankkiin.
Värillä on väliä
Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä Suomesta juuri mitään, eikä suomalaisuuteen liity sellaisia etnisiä mielikuvia, joiden perusteella pääsisimme pelaamaan rasismikorteilla filippiiniläisten kanssa.
Kantasuomalaiselle väri on kuitenkin valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho herättää ihailua – usein jopa kiusallisen suurta kiinnostusta. Ihmiset kommentoivat ihonväriä avoimesti, ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee itsensä julkiseksi eläimeksi, jota on täysin luonnollista tuijottaa ja osoitella sormella.
Suomalainen maahanmuuttaja ei kuitenkaan mielestäni kohtaa rasismia, joka kohdistuisi suoraan kansallisuuteen tai etniseen taustaan. Omassa elämässäni – niin modernin suurkaupungin arjessa kuin syrjäisempien maakuntien perinteisissä kuvioissa – kohtaan päivittäin eriarvoisuutta ja harmitonta syrjintää, joka on sekä negatiivista että positiivista.
Selkeimmän kokemuksen suomalaisuuteen liittyvästä käänteisestä rasismista sain 90-luvun alussa, kun pyysin yöpymislupaa Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Kylän päällikkö puisteli päätään ja teki selväksi, ettei pidä valkoisista ihmisistä.
Hän kertoi arvostavansa vain kolmea valkoihoista: Jeesusta, joulupukkia ja erästä filippiiniläisen miehen kanssa naimisiin mennyttä kaunista Miss Universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässän pöytään – ja sain yösijan päällikön omasta majasta.
Muutama vuosikymmen sitten Nokia oli Filippiineillä erittäin tunnettu matkapuhelinbrändi, ja liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa suomalainen. Nokian suomalaisuusmielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat muuten pysyneet visusti suljettuina ilman tällaista kansallista ”tukirasismia”.
Suomalaisuus on ollut etu myös moottoriurheilussa. Kun kanssakilpailijat kuulevat, että tulen samasta maasta kuin Kimi, Valtteri ja Mika, olen henkisesti paalupaikalla ajamatta metriäkään.
Onko tämä sitten rasismia tai syrjintää? Tiukan ja kiristävän pipon määrittelyllä se on sitä, mutta havainnollistakoot nuo esimerkit sitä, että filippiiniläinen ”rasismi” on enemmän uteliaisuutta, ennakkoluuloja ja opittuja käytöstapoja, kuin tuomitsevaa ja pahantahtoista syrjintää tai semanttista pellehyppelyä termeillä.
Totuus on kaikille sama, se vaan näyttää erilaiselta
Mitä pidempään Filippiineillä asuu, sitä selvemmin alkaa ymmärtää, kuinka vahvasti etnisyys ja rodullistava profilointi vaikuttavat siihen, miten ihmisiä eri tilanteissa kohdellaan ja kuinka syvällä nämä ilmiöt ovat ihmisyyden perusolemuksessa.
Sanotaan se lopuksi ääneen: Filippiinit on hyvin rasistinen maa. Mutta se ei ole sitä samaa rasismia, joka länsimaissa määritellään ja yksinkertaistetaan perusinhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi hyvän ja pahan välillä.
Filippiineillä arkipäivän rasismi voi äärimmillään näyttäytyä räikeänä syrjintänä, ja positiivisimmillaan hulvattoman hauskoina kommentteina eri maista ja taustoista tulevista ihmisistä ilman loukkaamis- tai halventamistarkoitusta.
Filippiiniläisen rasismin rajat on vedetty hyvin leveällä pensselillä harmaaksi alueeksi, jossa ihmisyyden käsite kaikissa ilmenemismuodoissaan on sidottu tilanteeseen ja tarkoitusperiin – ei niinkään käytettyihin sanoihin tai yhteiskunnallisiin mielipiteisiin.
Jos jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, ei siellä olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.
Aiheesta lisää:
Ollako vai eikö olla? – Filippiineillä elämisen perusteista
Kädet ylös! – Tämä on Filippiinit
