Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se sitä samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe sitä missään ja niihin, jotka näkevät sitä kaikkialla?
Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe” huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun filippiiniläiset huomasivat länsimaalaisen miehen. Nyt nuo toisinaan hieman rasittavaksi käyneet huudot ovat vähentyneet. Satunnaisesti niitä vielä kuulee maaseudulla ja kaukaisilla saarilla.
Ovatko tällaiset spontaanit ulkomaalaisille suunnatut huutelut rasistista leimaamista vai iloista filippiiniläistä välittömyyttä ulkomaalaisia kohtaan? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.
Mustaa valkoisella
Filippiiniläisessä ajattelussa ja asioiden jäsentelyssä on vahva ambivalentti piirre; toisensa poissulkevia asioita voi olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman mitään loogista tai determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun: Teot puheet ja sanat ovat rasismia tai ne eivät ole rasismia.
YK:n ihmisoikeuksien julistus ei ole yhtä tunnettu Filippiineillä kuin länsimaissa, eikä se ole noussut määrittäväksi normiksi siihen, miten ihmisiä tulisi lähtökohtaisesti kohdella. Yhteiskunta perustuu edelleen feodaaliseen eriarvoisuuteen ja sen kaikkiin mahdollisiin ilmenemismuotoihin. Päivittäisessä arjessa tulee rasistisia ilmiöitä vastaan jatkuvasti, mutta niiden sosiaalinen merkitys ja ihmisten suhtautuminen niihin on varsin erilaista verrattuna Suomeen.
Filippiineillä rasismipöhinä ei nosta sellaista yhteiskunnallista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe, ketä vastaan taistelee ja miksi. Filippiineillä voi suunnistaa moraalisen oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja aatteiden puolustamista tai ihmisen halveeraamista.
Toistaiseksi en ole huomannut Filippiineillä, lukuun ottamatta muutamia eliittiyliopistojen kampuksilla identiteettiään etsiviä ääriaktivisteja, että rasismi olisi merkittävä julkinen keskustelunaihe. En ole törmännyt tietoisuuteen, jossa sanoja arvioitaisiin intersektionaalisen tietoisesti, jottei kukaan päätyisi turvattomaan tilaan. Twitter ei raikaa rasismin määritelmistä
. äärioikeisto ei saa kertoa enää valkoisia valheita eikä faktoja saa esittää mustaa valkoisella.
Yhteiskunnalliset sortavat rakenteet on hyvä tunnistaa – Filippiineillä asuessa ne eivät taatusti jää huomaamatta – jotta niiden väleissä voi myös käyttää tilanne- ja suhteellisuudentajua. Filippiiniläiset ovat itse kokeneet niin paljon rasismia historiassaan, että he tietävät ja ymmärtävät intuitiivisesti, milloin se on pahantahtoista ja milloin tahatonta.
Valkoisen miehen taakka
Rudyard Kipling kirjoitti runon ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine Islands” vuonna 1899 tukeakseen Yhdysvaltain pyrkimyksiä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentristiset ja avoimesti rasistiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jolla perusteltiin valkoisen rodun oikeutta siirtomaaherruuteen.
Vielä nykyäänkin voit nähdä monia merkkejä maan pitkästä ja rasistisesta kärsimyshistoriasta. Se on kuin palimpsesti, asiakirja, joka on pyyhitty ja kirjoitettu uudelleen monta kertaa, mutta vanhojen versioiden jälkiä näkyy edelleen rivien välissä.
Tähän päivään saakka selkein siirtomaamentaliteetin ”rodullistava” sivuvaikutus on filippiiniläisten omaksuma näkemys, jonka mukaan kaikki mikä ei ole valkoista, on huonoa ja vähempiarvoista. Esimerkiksi vaalea iho ja vaaleat hiukset ovat muoti-ilmiöille immuuneja statussymboleita.
Filippiinien lainsäädäntö on räikeän ”rasistinen”, sillä se asettaa ulkomaalaiset hyvin eriarvoiseen asemaan lain edessä. Toisaalta se voidaan nähdä myös oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten ja etujen suojelemisena.
Valkoisia valheita
Harmittomimmillaan arkipäivän rasismi näkyy esimerkiksi turistikohteissa korkeampina hintoina ulkomaalaisille. Se, että ulkomaalaiselta turistilla pitää laskuttaa filippiiniläistä turistia enemmän, on iskostunut niin vahvasti kulttuuriin, ettei siitä päästä eroon turismiministeriön säädöksillä eikä kampanjoilla, joissa vakuutetaan ulkomaalaisenkin olevan ihminen.
Ehkä kaikista selkein ja näkyvin rasismin muoto Filippiineillä on maassa vierailevien turistien käytös. Siihen syyllistyy vain osa turisteista, mutta he tekevät sen sitäkin antaumuksellisemmin. Paikallisille öykkäröivät länsimaiset turistit ovat arkipäivää maan turistikohteissa. Heidän avoimen rasistinen käytöksensä jää kuitenkin lepertelyksi, kun sitä vertaa aasialaisturistien käytökseen ja käsityksiin kansakuntien rodullisista eroista.
Filippiiniläiset ovat kehittäneet tällaista suoraa ja törkeää rasismia vastaan oman hiljaisen tapansa, joka usein ymmärretään väärin alistuvuudeksi ja ”rahan edessä mateluksi”, kuten eräs länsimaalainen rasismitutkija maassa vierailleessaan totesi. Muutaman viikon kuluttua hänkin huomasi, kuinka taitavasti filippiiniläiset hoitivat Sellaiset tilanteet ja iskivät omissa porukoisaan kahta kauheammin takaisin matkalla nauraen pankkiin.
Rasismin ruskeat kasvot
Varsinaista rasismia lähestytään arkipäivän kielenkäytössä, missä on arkipäiväistä käyttää ulkomaalaisista etniseen taustaan perustuvia termejä; intsek, hapon, negro, kano, bombay, arabu… MUTTA niitä ei yleensä käytetä loukkaavassa tarkoituksessa, enemmänkin kuvailevassa. Ulkomaalaisia kuvaavilla termeillä on humoristinen lähtökohta, mistä ne ovat assimiloituneet arkikieleen ilman sen suurempaa rasistista merkityssisältöä.
Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: Mitä korkeammalle yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa kiivetään, sitä selvemmin rasismi kohdistuu oman maan kansalaisia ja omaa etnistä alkuperää kohtaan. Alemmissa sosiaaliluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, kun taas yhteiskunnan huipulla olevat ihmiset kohdistavat sen alempiarvoiseksi katsomiinsa tavallisiin filippiiniläisiin.
Erityisesti maan alkuperäiskansat – Esimerkiksi aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit – kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka näiden etnisten ryhmien oikeudet on suojeltu Kaakkois-Aasian ensimmäisellä alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalla lailla (Indigenous Peoples’ Rights Act), he kokevat institutionaalista syrjintää myös valtion ja paikallishallintojen taholta.
Suurin osa maan valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät yhdistetään köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen hieman samaan tapaan ja taatusti yhtä julmasti kuin Australian valkoinen valtaväestö kohteli aboriginaaleja.
Värillä on väliä
Kantasuomalaiselle väri on valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho herättää ihailua, usein jopa kiusallista kiinnostusta. Ihmiset huomauttelevat ihonväristä, yleensä ihailevasti, ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee julkiseksi eläimeksi, jota tulee tuijottaa ja osoitella sormella.
Omassa elämässäni, modernin suurkaupungin arjessa ja syrjäisempien maakuntienkin perinteisimmissä kuvioissa kohtaan päivittäin harmitonta eriarvoisuutta ja perussyrjintää, joka on sekä negatiivista että positiivista. Mielestäni suomalaisen maahanmuuttaja ei kuitenkaan koe avointa rasismia, joka kohdistuisi suoraan kansallisuuteeni tai etniseen taustaani.
Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä mitään Suomesta eikä suomalaisuuteen liity mitään sellaisia etnisiä mielikuvia, joilla he pääsisivät pelaamaan suomalaisen kanssa rasismikorteilla. Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä Suomesta mitään, eikä suomalaisuudella ole mitään etnistä mielikuvaa, jonka perusteella he voisivat pelata rasismikorttia suomalaisten kanssa.
Itse en ole koskaan törmännyt suoraan suomalaisuuteen kohdistuvaan rasismiin, mutta käänteiseen rasismiin sitäkin useammin; Jos joku tietää Suomesta jotain, se on yleensä positiivista, ja sen perusteella saan usein parempaa kohtelua kuin muiden kansallisuuksien edustajat.
Rasismin valkopesu
Selkeimmän kokemuksen suomalaisuuteen liittyvästä käänteisestä rasismista sain 90-luvun alussa, kun pyysin yöpymislupaa Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Kylän päällikkö puisteli päätään ja teki selväksi, ettei pitänyt valkoisista ihmisistä. Hän mainitsi arvostavansa ainoastaan kolmea valkoihoista ihmistä, Jeesusta, joulupukkia ja erästä filippiiniläisen miehen kanssa naimisiin mennyttä kaunista miss universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässät pöytään ja kerroin olevani kahden hänen arvostamansa valkonaaman maamies. Sain yösijan kapteenin omasta majasta.
Vielä vuosikymmen sitten liiketoiminnassa suomalaisia auttoivat Nokiaan liitetyt mielikuvat. Nokia oli Filippiineillä eritäin tunnettu matkapuhelinbrändi ja liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa Suomesta. Nokian suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat pysyneet suljettuina ilman kansallista tukirasismia.
Suomalaisuus on ollut etu myös moottoriurheilussa. Kun kanssakilpailijat kuulivat, että tulen samasta maasta kuin Kimi, Valtteri, Mika ja Keke, olin henkisesti paalupaikalla ajamatta metriäkään.
No, onko tuollainen rasismia? Tiukan pipon määrittelyllä se on, mutta havainnollistakoot nuo omakohtaiset esimerkit eroa filippiiniläisen ja suomalaisen rasismikäsityksen välillä. Suomessa ulkomaalaisiin kohdistuva rasismi on lähtökohtaisesti aina negatiivista.
Onhan rasismi äärimmillään sitä myös Filippiineillä, mutta ei yhtä mustavalkoisen tiukasti määriteltynä, koska se ilmenee usein tilannesidonnaisena tai käänteisenä rasismina, jota harvoin lähdetään barrikadeille vastustamaan, kun se osuu omalle kohdalle.
Totuus on kaikille sama, se vaan näyttää erilaiselta
Mitä pidempään Filippiineillä elää, sitä selvemmin alkaa ymmärtää, kuinka vahvasti etninen olemus vaikuttaa siihen, miten ihmisiä eri tilanteissa kohdellaan ja kuinka syvällä se on ihmisyyden perusolemuksessa. Länsimaalainen huomaa sen viimeistään kävellessään ostoskeskuksen turvatarkastuksen läpi tarkastamatta, mutta mukana olevat filippiiniläiset syynätään virkaintoisuuden koko kirjon suomalla pikkutarkkuudella.
Sanotaan se lopuksi ääneen; Filippiineillä on erittäin rasistinen kulttuuri, mutta se ei ole kaikilta osin sitä samaa ”rasismia”, joka länsimaissa määritellään ja yksinkertaistetaan perusinhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi hyvän ja pahan välillä.
Filippiineillä arkipäivän rasismi on äärimmillään erilaisia syrjinnän muotoja; positiivisimmillaan hulvattoman hauskoja kommentteja eri maista ja eri taustoista tulevista ihmisistä ilman suoraa loukkaamis- tai halventamistarkoitusta.
Filippiiniläisen rasismin rajat ovat veteen piirrettyjä viivoja tai pikemminkin leveällä siveltimellä vedettyä harmaata aluetta, jossa ihmisyyden käsite kaikissa ilmenemismuodoissaan on sidottu aikaan ja tilanteeseen.
Jos jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, siellä ei olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.
