Tässä tarina ystävästäni Mikosta (nimi muutettu), joka muutti vuosia sitten Filippiineille. Hän pyysi minua kirjoittamaan kokemuksistaan lyhyen tarinan, koska hänen oli vaikea pukea sanoiksi Suomessa oleville sukulaisilleen ja tuttavilleen, miksi hän lähti, mitä etsi ja miksi jäi. Hän toivoi voivansa vastata heille yksinkertaisesti: “Lukekaa tämä tarina”.
Mikko astui Cebun lentokentän tummalle asfaltille aurinkolasit päässä kuin mies, joka oli juuri voittanut itsensä ja samalla hävinnyt kaiken muun. Hän oli yksi niistä suomalaisista, jotka päättivät vaihtaa kylmän talven trooppiseen kaaokseen. Hän oli lähtenyt matkaan yhdellä matkalaukulla, kahdella pellavapaidalla ja sillä itsevarmuudella, jollainen syntyy, kun katsoo liikaa YouTube-videoita elämästä tropiikissa.
Motiivit Filippiineille muuttamisesta olivat yksinkertaisia. Vähemmän stressiä, enemmän merkityksellisyyttä ja kevyempi elämä. Ensimmäiset päivät vahvistivat tätä harhaa täydellisesti. Kaikki tuntui lämpimältä, ystävälliseltä ja lähes epäilyttävän helpolta. Hän alkoi jo ajatella, että ehkä elämä oli vain väärin ymmärretty asia Suomessa.
Sitten arki alkoi puhua kovemmalla äänellä. Kahvila, jonka piti avautua seitsemältä, avautui silloin kun avautui. Kun hän kysyi aikataulusta, hän sai vastaukseksi vain sanan “traffic”, joka ei selittänyt mitään mutta päätti keskustelun. Hän alkoi vähitellen ymmärtää, että aika ei ollut täällä sama sopimus kuin Suomessa. Se oli enemmänkin suuntaa antava ehdotus, jota saattoi seurata tai olla seuraamatta ilman sen kummempia seurauksia.
Liikenne oli seuraava vaihe hänen henkisessä sopeutumisessaan. Se konkretisoitui Fuente Osmeñan liikennekaaoksessa, jossa autot, jeepneyt, tricyclet ja ihmiset liikkuivat samaan aikaan kaikkiin suuntiin kuin joku olisi ravistanut muurahaispesää. Torvet eivät olleet varoituksia vaan lauseita. Lyhyt tööttäys tarkoitti “olen tässä”. Pitkä tarkoitti “olen vielä enemmän tässä”.
Ensimmäisellä viikolla hän odotti suojatiellä kohteliaasti vuoroaan. Kolmannella viikolla hän juoksi autojen välistä kananvartaat kädessä ja huomasi huutavansa taksikuskille jotain cebuanon kieltä muistuttavaa.
Arjen epäjärjestys, joka lakkaa tuntumasta kaaokselta
Asuminen oli oma haasteensa. Mikko vuokrasi pienen kalustetun kaksion kaupungin laidalta, ja ensimmäisenä yönä hän kuuli kaiken: katujen melun, kukkojen kiekunan, koirien haukun ja naapureiden laulut. Hän ei nukkunut. Hän valvoi siinä välitilassa, jossa ihminen vielä uskoo voivansa ratkaista kaiken muuttamalla asennettaan.
Ja lopulta se tapahtui. Ei dramaattisesti, vaan ihan huomaamatta. Hän ei enää yrittänyt voittaa ääntä – hän vain lakkasi pitämästä sitä vihollisena. Ja juuri silloin, luonnonlain vastaisesti, melu muuttui “normaaliksi”. Hiljaisuus ei kadonnut. Hän vain lakkasi vaatimasta sitä.
Ruoka muutti hänet nopeammin kuin ilmasto. Aluksi hän etsi italialaista pizzaa ja valitti Facebookissa juuston laadusta. Puolen vuoden kuluttua hän söi katukeittiössä grillattuja kanansuolia muovituolilla ja kehui balutia sosiaalisessa mediassa.
Kun hän sairastui vatsatautiin, naapuri toi hänelle ruokaa, lääkkeitä ja juoman, jota ei koskaan selitetty. Hän joi sen kyselemättä, koska jossain vaiheessa epävarmuus lakkaa tuntumasta vaaralliselta. Hän ymmärsi myös, että yksityisyys ei ollut täällä varsinaisesti puute, vaan eri käsitys elämästä.
Suomessa naapuri voi elää seinän takana 14 vuotta ja ainoa vuorovaikutus on yhteinen hiljainen sopimus siitä, ettei kumpikaan ole olemassa. Cebussa Mikko ehti olla paikalla viikon ja hänet oli jo lisätty useampaan sosiaaliseen tapahtumaketjuun kuin hän pystyi hallitsemaan.
Kun epäusko vähitellen muuttuu hymyksi
Kulttuuriset törmäykset olivat kuitenkin väistämättömiä. Mikko huomasi usein raivostuvansa: liikenne, byrokratia, kaduilla metelöivät lapset. Hän ei voinut ymmärtää, miksi ihmiset nauroivat, kun hän oli hermostunut, tai miksi katu oli yhtä sotkuinen päivästä toiseen.
Myös sähkökatkot tulivat tutuiksi. Suomessa sähkökatko käynnistää kriisikokouksen, median erikoislähetyksen ja kansallisen pohdinnan siitä, onko yhteiskunta romahtamassa. Cebussa ihmiset vain sytyttivät kynttilän, avasivat rommipullon ja jatkoivat keskustelua pimeässä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikko alkoi vähitellen rauhoittua samassa rytmissä.
Hän alkoi ymmärtää, ettei Filippiinit ole paikka ihmisille, jotka haluavat hallita kaikkea. Hymyilevän naapurin, katujen melun ja yleisen kaaoksen taustalla piili eräänlainen sisäinen järjestys, jota ulkopuolinen ei heti huomaa – mutta joka piti kaupungin hengissä ja ihmiset elossa.
Vuosien kuluttua Mikko istui parvekkeellaan muovituolissa, joka oli nähnyt enemmän elämää kuin monet suomalaiset huonekalut yhteensä. Hän katseli kaupungin valoja ja havaitsi muuttuneensa ihmiseksi, jota hän olisi ennen pitänyt hieman erikoisena.
Hän käytti muovisia varvassandaaleja sateella, piti 34 astetta “ihan sopivana” ja sanoi täysin vakavissaan: “Ei tässä mitään kiirettä ole.” Ajatus tuntui edelleen ajoittain vieraalta, mutta ei enää väärältä.
Mikään ei toimi, mutta kaikki jatkuu
Filippiinien identiteettiä on vaikea selittää ihmiselle, joka pitää elämässään tärkeinä esimerkiksi aikatauluja tai johdonmukaisuutta. Maa pystyy olemaan samaan aikaan syvästi uskonnollinen ja täysin kaoottinen, köyhä mutta antelias, uupunut mutta silti äärettömän energinen.
Mikko, kuten moni muukin suomalainen, rakastui Filippiineihin aluksi täysin väärin perustein. Ensimmäinen vaihe on ilmasto, ihmiset ja halpa olut. Tämän jälkeen syntyy vaarallinen ajatus siitä, että elämä on tropiikissa “yksinkertaista” ja “aidompaa”.
Aluksi hän oli yrittänyt ymmärtää kaikkea kuin suomalainen: miksi kukaan ei kiirehdi, miksi kaikki nauravat ongelmien keskellä ja miksi kokoukset alkavat aina vähintään tunnin myöhässä. Tämä kaikki oli ollut hänelle hyvin hämmentävää, koska Suomessa onnellisuus oli yleensä jotain, joka piti ansaita kärsimällä riittävästi.
Lopulta Mikko ymmärsi jotain, mitä hän ei ollut osannut sanallistaa eikä myöntää ääneen: Filippiinit on jonkinlainen välitila – paikka, jossa mikään ei toimi täydellisesti, mutta kaikki jatkuu silti. Ja ehkä juuri siksi hänkin jää pidemmäksi aikaa kuin koskaan suunnitteli – ei siksi, että se olisi järkevää, vaan koska siitä on yllättävän vaikea päästää irti.
Aiheesta lisää:
Suomalainen mies Filippiineillä – Ylösnousemus
Filippiiniläinen maalaisidylli – Armotonta menoa
