Toinen maailmansota päättyi vuonna 1945 – paitsi yhdelle miehelle. Japanilainen luutnantti Hiroo Onoda eli lähes kolmekymmentä vuotta Filippiinien viidakoissa vakuuttuneena siitä, että sota jatkui yhä.
Onodan tarina ei ole pelkästään kertomus poikkeuksellisesta sitkeydestä, vaan myös varoittava esimerkki siitä, kuinka vaarallisia sokea kuuliaisuus ja ideologinen itsepetos voivat olla. Hän selviytyi viidakon armottomissa oloissa, mutta menetti samalla kykynsä ymmärtää, että sota oli jo päättynyt ja muu maailma siirtynyt eteenpäin.
Lubangin vuoristossa ja sademetsissä käyty sota jatkui hänen mielessään vielä pitkään antautumisen jälkeenkin. Toisille Onodasta tuli sankari, toisille vihattu häirikkö, mutta kaikille hän jäi esimerkiksi siitä, mihin ihminen pystyy uskoessaan asiaansa varauksetta.
Demolition Man
Onoda värväytyi Japanin keisarilliseen armeijaan 20-vuotiaana. Armeijassa hänet koulutettiin upseeriksi, minkä jälkeen hänet valittiin armeijan tiedustelukouluun. Koulutus keskittyi epätavanomaisiin sodankäyntimenetelmiin, kuten sissisotaan ja tiedusteluun.
Joulukuussa 1944 Onoda lähetettiin Lubangin saarelle Filippiineille ottamaan haltuunsa siellä olevat japanilaiset joukot. Manilanlahden edustalla sijaitseva Lubang on pieni, noin 25 kilometriä pitkä ja alle 10 kilometriä leveä saari, jonka vaikeakulkuisia vuoria ja laaksoja peittää sademetsä. Vaikka Lubang sijaitsee suhteellisen lähellä nykyistä Metro Manilan suurkaupunkialuetta, se on edelleen syrjäinen ja eristynyt saari.
Onodan partion tehtävänä oli tuhota saarella sijaitseva pieni kiitorata sekä satamarakennelmat. Heille annettiin myös ehdoton käsky: antautuminen tai oman hengen riistäminen ei tulisi missään tilanteessa kysymykseen. Onoda otti määräykset kirjaimellisemmin kuin hänen komentajansa olisi koskaan voinut kuvitella.
Partio ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa tehtäväänsä, sillä amerikkalais-filippiiniläiset joukot valtasivat saaren helmikuussa 1945. Onodan neljän miehen ryhmä pakeni Lubangin vuoristoiseen sisäosaan ja vannoi jatkavansa taistelua sieltä käsin.
Japani antautui 15. elokuuta 1945, mutta luutnantti Hiroo Onoda miehineen ei laskenut aseitaan. Hän uskoi vakaasti, että kyse oli vain Japanin armeijan tilapäisestä taktisesta vetäytymisestä. Onoda valmistautui jatkamaan sissisotaa linjojen takana yhdessä 30-vuotiaan korpraali Shoichi Shimadan, 24-vuotiaan sotamies Kinshichi Kozukan ja 22-vuotiaan sotamies Yuichi Akatsun kanssa. Hiroo Onoda itse oli tuolloin vasta 23-vuotias.
Cliffhanger
Näin alkoi lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sissisota Lubangin siviiliväestöä, armeijaa, poliisia sekä amerikkalais-filippiiniläisiä etsintäryhmiä vastaan. Saaren maanviljelijöiden oli vähitellen totuttava ajatukseen, että vuorilta saattoi ilmestyä milloin tahansa japanilaisia sotilaita varastamaan karjaa, tuhoamaan riisivarastoja, polttamaan taloja tai ampumaan vastaantulijoita. On arvioitu, että Onodan ryhmä tappoi ainakin 30 filippiiniläissotilasta erilaisissa kahakoissa.
Lokakuussa 1945 miesten käsiin päätyi lentolehtinen, jossa ilmoitettiin sodan päättyneen 15. elokuuta ja kehotettiin heitä laskeutumaan vuorilta. Onodan ryhmä ei kuitenkaan uskonut viestiä. He pitivät lentolehtisiä liittoutuneiden propagandana ja päättelivät, että jos sota todella olisi ohi, filippiiniläiset poliisit eivät enää ampuisi heitä kohti.
Muutamaa kuukautta myöhemmin miehet näkivät saaren yllä lentokoneen, josta pudotettiin lisää tiedotteita. Niissä oli Japanin 14. armeijan komentajan Tomoyuki Yamashitan allekirjoittama antautumiskäsky. Tähänkään viestiin Onoda miehineen ei uskonut.
Lubangin sademetsiin alettiin myöhemmin pudottaa myös sotilaiden perheiden henkilökohtaisia kirjeitä, valokuvia ja antautumisvetoomuksia. Onodan partio löysi lähetykset, mutta piti niitä osana liittoutuneiden monimutkaista juonta, jonka tarkoituksena oli houkutella heidät laskemaan aseensa.
Varusteita oli vähän ja ruokaa tuskin lainkaan. Miehet elivät pienillä riisiannoksilla, kookospähkinöillä, hedelmillä sekä lihalla, jota he saivat teurastamalla paikallisten nautoja ja varastamalla kanoja. Elinolot olivat äärimmäisen karut. He nukkuivat oksista ja lehvistä rakennetuissa suojissaan keskellä trooppista kuumuutta, jatkuvaa kosteutta ja malariaa levittäviä hyttysiä.
Lähes viiden vuoden jälkeen Yuichi Akatsu sai tarpeekseen sademetsän kurjuudesta ja jatkuvasta kuolemanpelosta. Hän jätti toverinsa, antautui Filippiinien armeijalle vuonna 1950 ja palasi Japaniin. Akatsu kertoi viranomaisille, että hänen kolme vuorille jäänyttä toveriaan uskoivat sodan edelleen jatkuvan.
Vuonna 1954 Shoichi Shimada sai surmansa, kun Onodan ryhmä joutui tulitaisteluun heitä etsineen sotilaspartion kanssa. Kinshichi Kozuka pysyi mukana vielä 18 vuoden ajan, kunnes hänet ammuttiin vuonna 1972. Kozuka ja Onoda olivat tuolloin polttamassa rannikkokylän riisivarastoa, mikä johti jälleen aseelliseen yhteenottoon poliisin kanssa. Onoda jäi nyt yksin jatkamaan sotaa, joka oli muun maailman osalta päättynyt jo 27 vuotta aikaisemmin.
Escape Plan
Tarina yksittäisestä sotilaasta, joka jatkoi taistelua pienellä filippiiniläissaarella lähes kolmekymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen, kasvoi vuosien mittaan Japanissa suureksi ilmiöksi. Kertomus maamiehensä yksinäisestä sodasta kiehtoi erityisesti nuorta ja seikkailunhaluista Norio Suzukia, joka päätti lähteä etsimään Onodaa Lubangin saarelta.
Suzuki löysi Onodan helmikuussa 1974. Onoda kertoi hänelle, ettei antautuisi koskaan ilman käskyä samalta upseerilta, joka oli alun perin lähettänyt hänet tehtävään. Suzuki palasi Japaniin mukanaan valokuvia itsestään ja Onodasta todisteena siitä, että legendaarinen sotilas oli yhä elossa.
Japanin hallitus onnistui lopulta jäljittämään Onodan entisen komentajan, majuri Yoshimi Taniguchin, joka työskenteli tuolloin kirjakauppiaana. Taniguchi lennätettiin Lubangin saarelle antamaan Onodalle virallinen käsky lopettaa taistelut ja laskea aseensa.
Suzuki ja Taniguchi tapasivat Onodan ennalta sovitussa paikassa 9. maaliskuuta 1974. Majuri Taniguchi luki määräyksen, jonka mukaan kaikki sotatoimet oli lopetettava välittömästi. Kuultuaan käskyn Onoda lausui ensimmäiset sanansa: ”Se on täytetty.” Seuraavana päivänä hän antautui filippiiniläisviranomaisille, joita johti ilmavoimien kenraalimajuri Jose Rancudo.
Virallinen antautumisseremonia järjestettiin 11. maaliskuuta. Onoda pukeutui lähes kolmekymmentä vuotta vanhaan keisarillisen armeijan univormuunsa, joka oli yhä hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Seremonian aikana hän ojensi miekkansa presidentti Ferdinand Marcosille. Presidentti vastaanotti miekan, mutta palautti sen heti takaisin kunnianosoituksena Onodan poikkeukselliselle uskollisuudelle ja sotilaskunnialle.
Presidentti armahti Onodan myös tämän saarella tekemistä rikoksista, kuten paikallisten asukkaiden ampumisista, koska hän oli elänyt siinä uskossa, että sota oli edelleen käynnissä. Tämän jälkeen Hiroo Onoda palasi Japaniin, missä hänet vastaanotettiin kansallissankarina.
Onoda itse ei kuitenkaan viihtynyt saamansa huomion keskellä. Hänen silmissään Japani oli vain kalpea varjo siitä uljaasta keisarikunnasta, jota hän oli kuvitellut puolustavansa Lubangin viidakoissa. Hän uskoi yhä, että jos useammat japanilaiset sotilaat olisivat olleet valmiita taistelemaan hänen tavallaan katkeraan loppuun asti, Japani olisi voinut voittaa sodan.
Myöhemmin samana vuonna, 18. joulukuuta 1974, japanilais-taiwanilainen Teruo Nakamura antautui Morotain saarella Indonesiassa. Vaikka hän oli Japanin keisarillisen armeijan viimeinen antautunut sotilas, hän ei koskaan noussut samanlaiseen julkisuuteen tai sankarinasemaan kuin Onoda. Tämä johtui osin siitä, ettei hänen tarinaansa romantisoitu samalla tavalla, mutta taustalla vaikutti myös hänen taiwanilainen syntyperänsä.
Last blood
Pian paluunsa jälkeen Onoda julkaisi omaelämäkertansa No Surrender (suomeksi Luutnantti Onodan sota), jossa hän kuvaa, kuinka hän piti yllä itsepetosta sodan jatkumisesta ja miten selviytyi sademetsän äärimmäisissä olosuhteissa. Samalla hänen pettymyksensä modernia Japania kohtaan syveni, ja hän koki myös saamansa julkisuuden raskaana. Huhtikuussa 1975 hän päätti jättää kotimaansa toistamiseen ja muutti veljensä perässä Brasiliaan.
Brasiliassa Onoda avioitui ja nousi vuosien kuluessa menestyväksi ja varakkaaksi karjankasvattajaksi. Vuonna 1984 hän palasi Japaniin ja perusti Onoda Shizen Jukun -nimisen luontokoulun nuorille, jolla oli myöhemmin koulutuskeskuksia eri puolilla maata.
Toukokuussa 1996 Onoda palasi Lubangin saarelle, jossa hän oli piileskellyt ja käynyt sotaa 29 vuoden ajan. Vaikka hänen ryhmänsä oli aikanaan surmannut useita saarelaisia, hänet otettiin vastaan juhlittuna vieraana. Katolisessa maassa hänen pitkää kärsimystään pidettiin eräänlaisena symbolisena sovituksena, joka oli vapauttanut hänet tekemistään synneistä.
Hiroo Onoda kuoli kotonaan Japanissa 91-vuotiaana 16. tammikuuta 2014.
