Nyt otetaan tulitikut esiin ja suunnataan suoraan ruutivarastoon. Mitä tapahtuu, kun identiteettipolitiikka, woke-ajattelu ja kulttuurisota rantautuvat maahan, jossa katolinen kirkko siunaa perheen, bakla juontaa suosittua televisio-ohjelmaa ja isoäiti päättää lopulta, mitä perheessä oikeasti tapahtuu?
Suomessa näitä käsitteitä käytetään toisinaan suunnilleen yhtä täsmällisesti kuin sanaa rasismi. Wokella voidaan arkikeskustelussa tarkoittaa lähes kaikkea tasa-arvosta poliittiseen korrektiuteen ja cancel-kulttuuriin. Identiteettipolitiikka taas viittaa politiikkaan, jossa ihmisten ryhmäidentiteetit korostuvat, ja kulttuurisota syntyy, kun näistä arvoista, identiteeteistä ja normeista tehdään poliittisia rintamalinjoja.
Tunnistan ilmiön, mutta olen kasvanut aikana, jolloin Punahilkka ei kuunnellut äitiään, Pinocchio valehteli, Robin Hood oli rosvo, Tarzan kulki puolialasti ja leikki apinaa, Lumikki asui seitsemän miehen kanssa ja Muumit olivat jatkuvasti alasti – ja silti selvisimme jotenkin aikuisiksi.
Filippiineillä identiteettipolitiikka, woke ja niitä ympäröivä kulttuurisota näyttävät kuitenkin toisenlaisilta kuin länsimaisessa keskustelussa. Käsitteet ja monet niiden taustalla olevista ajatuksista ovat kyllä saapuneet maahan, mutta paikallinen kulttuuri, uskonto, perherakenteet ja arkielämä eivät suostu asettumaan siististi lännessä valmiiksi kaivettuihin poteroihin.
Kaksi sukupuolta ei kerro koko tarinaa
Yksi Filippiineillä asumisen kiinnostavimmista kokemuksistani on ollut huomata, kuinka näkyviä ja selkeitä sukupuoliroolit edelleen ovat – ja kuinka harvoin niitä pidetään itsessään ongelmana, joka pitäisi kiireesti korjata. Naisten ja miesten erilaisuus ja heidän välisensä jännite ovat yhä luonteva ja näkyvä osa filippiiniläistä sosiaalista elämää.
Tästä olisi helppo päätellä, että Filippiinit on heteroseksuaalisen konservatismin Jurassic Park – kunnes vastaan kävelee bakla, joka sotkee koko binäärisen luokittelun. Bakla on filippiiniläinen kulttuurinen ja sosiaalinen kategoria, joka on perinteisesti yhdistetty feminiinisesti itseään ilmaiseviin miehiin mutta joka ei vastaa suoraan länsimaisia homo- tai transidentiteettejä.
Vaikka filippiiniläiset käsitykset parisuhteesta ja avioliitosta ovat monilta osin perinteisiä ja heteronormatiivisia, suuremmissa kaupungeissa järjestetään Pride-marsseja, LGBTQ+-julkkikset ovat valtakunnallisia tähtiä ja nuoret elävät puhelimissaan samassa globaalissa kulttuurissa kuin ikätoverinsa Helsingissä. Jos tästä yrittää rakentaa täysin johdonmukaisen ideologisen järjestelmän, kannattaa varata ilta vapaaksi ja riittävästi juotavaa.
Lopulta vastaan tulee Filippiinien suuri paradoksi: yhteiskunta voi olla yhtä aikaa hämmästyttävän suvaitsevainen ja hämmästyttävän konservatiivinen. Bakla voi olla suvun rakastettu jäsen, television suosikkitähti, työpaikan keskeinen hahmo ja koko barangayn tuntema persoona – ja silti joutua syrjityksi seksuaalisuutensa tai sukupuolen ilmaisunsa vuoksi. Näkyvyys ja hyväksyntä eivät kuitenkaan ole sama asia kuin tasa-arvo.
Kulttuurisotaa Manilassa
Länsimaisen kulttuurisodan sanasto näkyy erityisen selvästi Manilan yliopistomaailmassa ja sosiaalisessa mediassa. University of the Philippinesin ja De La Salle Universityn kaltaisissa ympäristöissä identiteetistä, sukupuolesta ja vähemmistöjen oikeuksista keskustellaan pitkälti samoilla käsitteillä kuin amerikkalaisilla kampuksilla.
Yliopistomaailman ulkopuolella yhteiskunnallisten kysymysten tärkeysjärjestys muuttuu kuitenkin nopeasti. Monelle filippiiniläiselle paljon konkreettisempia kysymyksiä ovat se, pääseekö lapsi kouluun, saako sairaalasta hoitoa ja riittääkö palkka kuun loppuun.
Tätä vasten osa länsimaisesta identiteetti- ja kulttuuripoliittisesta keskustelusta voi näyttäytyä etäisenä – niitä arvostellaan toisinaan ulkomaisena tuontitavarana. Väitteessä on osa totuutta, mutta myös historiallista ironiaa. Myös monia Filippiineillä nykyään perinteisinä pidettyjä käsityksiä seksuaalisuudesta, moraalista ja perheestä ovat muovanneet voimakkaasti Espanjan siirtomaavalta ja katolisuus sekä myöhemmin Yhdysvaltain vaikutus.
Ehkä olennaisempi ero löytyy kuitenkin siitä, miten näihin kysymyksiin liittyviä ristiriitoja käsitellään. Länsimaisissa kulttuurisodissa huomio kiinnittyy usein myös käsitteisiin, kieleen ja siihen, miten asioista pitäisi puhua. Filippiiniläisessä arjessa ristiriitoja sovitellaan puolestaan usein ihmissuhteiden, joustamisen, vaikenemisen, huumorin ja pakikisaman – sosiaalisen mukautumisen ja yhteisöllisen sopusoinnun – kautta.
Juuri tässä filippiiniläisessä arjessa on jotakin vapauttavaa. Sopivassa seurassa voi edelleen heittää ronskiakin huumoria eri taustoista tulevien ihmisten ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ystävien kanssa ilman, että jokainen lause täytyy ensin kuljettaa sisäisen sensuurikomitean kautta. Kyky nauraa sekä itsellemme että toisillemme saattaa lopulta olla yksi käytännöllisimmistä suvaitsevaisuuden muodoista.
SOGIE – oikeuksia vai Troijan hevonen?
Mutta kaikki ristiriidat eivät tietenkään ratkea huumorilla, vaikenemisella tai yhteisellä ruokapöydällä. Kun kysymys siirtyy ihmisten välisistä suhteista lainsäädäntöön, myös Filippiineillä poteroita aletaan kaivaa.
Jos Filippiineiltä haluaa löytää kysymyksen, joka todella muistuttaa länsimaista kulttuurisotaa, kannattaa seurata vuosia jatkunutta kiistaa seksuaaliseen suuntautumiseen, sukupuoli-identiteettiin ja -ilmaisuun sekä sukupuoliominaisuuksiin perustuvan syrjinnän kieltävistä lakiesityksistä, joista käytetään yleisesti nimityksiä SOGIE tai SOGIESC Equality Bill.
Lakihankkeiden perusajatuksesta on vaikea rakentaa kovin järkyttävää moraalista uhkakuvaa: ihmistä ei pitäisi syrjiä näiden ominaisuuksien vuoksi. Siitä huolimatta asiasta on väännetty kongressissa vuosikausia, ja kiista paljastaa filippiiniläisen yhteiskunnan jakolinjan. Progressiiviselle kaupunkilaiselle kyse on kansalais- ja ihmisoikeuksista, kun taas konservatiiviselle kristitylle se voi näyttäytyä Troijan hevosena, jolla ujutetaan vieraita sukupuolikäsityksiä perheeseen, kirkkoon ja kouluun.
Näiden ääripäiden välissä elää valtava joukko ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet kummankaan leirin manifestia ja joiden päivän polttavin yhteiskunnallinen kysymys on paljon arkisempi: paljonko riisi maksaa? Monelle filippiiniläiselle kulttuurisotiminen ja sen rintamalinjat ovat vain yksi huomiosta kilpaileva aihe työpaikkojen, koulumaksujen, sähkölaskujen, sairaalakulujen, liikenneruuhkien ja seuraavan taifuunin rinnalla.
Filippiineilläkin voi olla kiehtovaa väitellä yliopiston seminaarissa siitä, onko riisipussi sukupuolittunut kapitalistinen konstruktio, mutta kun maha kurnii tyhjyyttään, kysymys muuttuu nopeasti hyvin binääriseksi: riisiä joko on tai ei ole.
Kirkko, perhe ja isoäidin veto-oikeus
Lopulta tullaan instituutioon, jossa woke-ajattelu ja identiteettipolitiikka joutuvat Filippiineillä ehkä kovimpaan törmäystestiinsä: perheeseen. Sen asemaa ovat muovanneet sekä Filippiinien vahva suku- ja yhteisökulttuuri että vuosisatojen katolinen perintö, jotka näkyvät yhä käsityksissä avioliitosta, seksuaalimoraalista ja perheestä yhteiskunnan perustana
Länsimaisessa identiteettipolitiikassa painottuvat usein yksilön identiteetti, oikeudet ja itsemäärääminen. Filippiiniläisessä kulttuurissa ihmistä tarkastellaan usein vahvemmin myös osana perhettä, sukua ja yhteisöä. Se tuo turvaa ja yhteenkuuluvuutta, mutta myös odotuksia ja velvollisuuksia.
Juuri tässä maailmat törmäävät kiinnostavalla tavalla. Lännessä kysytään: Kuka minä olen? Filippiineillä sitä seuraa usein käytännössä paljon painavampi kysymys: Mitä perheesi tästä sanoo?
Länsimaiset sosiologit voivat kirjoittaa tuhansia sivuja patriarkaatista, mutta filippiiniläisessä keittiössä isoäiti ratkaisee valtakysymyksen yhdellä matriarkaalisella kulmakarvan kohotuksella.
Kaikki ovat väärässä – ojentakaa riisiä
Sama filippiiniläinen voi käydä aamulla messussa, nauraa illalla queer-koomikolle, vastustaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja puolustaa lesboserkkuaan nyrkit pystyssä, jos joku kohtelee tätä huonosti. Hän voi käyttäytyä kuin perinteinen macho-mies ja pitää samalla täysin itsestään selvänä, että perheen taloudesta päättää vaimo. Se ei ole filosofisesti eikä ideologisesti puhdasta eikä johdonmukaista, mutta eihän täydellinen johdonmukaisuus taida edes kuulua ihmisluontoon.
Ehkä juuri tässä Filippiineillä on jotakin opetettavaa meille. Ei siksi, että maa olisi ratkaissut sukupuolen, seksuaalisuuden, syrjinnän ja tasa-arvon ongelmat – ei todellakaan ole – vaan siksi, että ihmiset kykenevät edelleen istumaan saman ruokapöydän ääressä ilman täydellistä ideologista yhteisymmärrystä.
Kaikki ovat toistensa mielestä jossakin asiassa väärässä, mutta silti riisiä ojennetaan kaikille.
Samasta aiheesta:
