”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas.”
– Tuntematon sotilas
Filippiineillä Jumala ei ole vetäytynyt yksityiselämän puolelle odottamaan, että joku muistaa hänet jouluna. Hän näkyy jeepneyn kojelaudalla, koripalloilijan käsivarressa, kaupungintalon aamurukouksessa, ostoskeskuksen messussa ja poliitikon vaalimainoksessa. Kun lentokone osuu turbulenssiin, matkustamossa syntyy hetkessä ekumeeninen rukouspiiri ilman ensimmäistäkään järjestäytymiskokousta.
Filippiiniläiset eivät kuitenkaan usko vain yhdellä tavalla. Maassa toimii roomalaiskatolisen kirkon rinnalla omaperäisiä kansallisia kirkkoja, vanhoja protestanttisia yhteisöjä, amerikkalaistyylisiä megakirkkoja, helluntailaisia liikkeitä, islamilaisia yhteisöjä ja kokonainen aluskasvillisuus pieniä seurakuntia, joiden nimet lupaavat elämää, valoa, voittoa, pelastusta ja toisinaan kaikkia neljää samassa kyltissä.
Uskonnollinen vakaumus on monelle aito ja syvästi henkilökohtainen asia. Kirkko taas on organisaatio, ja organisaatioon ilmestyvät ennemmin tai myöhemmin johtajat, säännöt, kiinteistöt, pankkitilit ja mielipide siitä, ketä vaaleissa pitäisi äänestää. Siinä vaiheessa usko kohtaa vallan – ja kuten ihmiskunnan historia osoittaa, tapaaminen kestää yleensä odotettua pidempään.
Sielujen siirtomaavalta – kirkko keskelle ja kansa ympärille
Kristinusko saapui saarille eurooppalaisessa muodossaan vuonna 1521, mutta varsinainen katolinen järjestelmä rakennettiin Espanjan siirtomaakaudella vuodesta 1565 alkaen. Papit eivät tuoneet mukanaan vain ristiä ja pyhimysten kuvia. He perustivat kyliä, kouluja ja seurakuntia, pitivät väestöluetteloita, hallitsivat maata ja toimivat monilla alueilla käytännössä kruunun paikallisina edustajina.
Espanjalaisen kaupunkisuunnittelun perusidea oli yksinkertainen: keskelle kirkko, sen viereen kunnantalo ja ympärille ihmiset, joiden tuli kunnioittaa molempia. Sama asetelma näkyy yhä sadoissa filippiiniläisissä kaupungeissa. Jos haluaa löytää keskustan, kannattaa etsiä kirkontorni; jos haluaa löytää pormestarin, hän löytyy yleensä kirkon eturivistä.
Katolisuus ei kuitenkaan syrjäyttänyt vanhoja uskomuksia kokonaan, vaan kerrostui niiden päälle ja sulautui osittain paikallisiin perinteisiin. Pyhimys saattoi saada tehtäviä, joita aikaisemmin hoitivat paikalliset henget, ja uskonnolliseen kulkueeseen liittyi samanlaista yhteisöllistä voimaa kuin alkuperäiskansojen rituaaleihin.
Filippiiniläinen kansankatolisuus ei ole roomalaisen teologian puhdasoppinen vientituote, vaan vuosisatojen aikana paikallisiin oloihin mukautunut yhdistelmä oppia, sukua, juhlaa, pelkoa, toivoa ja värikkäitä muovikukkia.
Amerikkalaiskaudella 1900-luvun alussa uskonnonvapaus avasi ovet protestanttisille lähetyssaarnaajille. Metodistit, baptistit, presbyteerit ja muut ryhmät jakoivat jopa lähetysalueita keskenään välttääkseen turhaa kilpailua. Järjestely oli hieman kuin taivaallinen aluejako: te hoidatte tämän provinssin sielut, me otamme seuraavan. Protestanttiset kirkot perustivat kouluja, sairaaloita ja yliopistoja, mutta katolisen kirkon hallitsevaa asemaa ne eivät onnistuneet horjuttamaan.
Suurin arkki: roomalaiskatolinen kirkko
Vuoden 2020 väestönlaskennassa 85,6 miljoonaa ihmistä eli 78,8 prosenttia Filippiinien kotitalousväestöstä ilmoitti olevansa roomalaiskatolisia. Osuus on hitaasti laskenut, mutta väkimäärä tekee Filippiineistä yhä yhden maailman suurimmista katolisista maista.
Pew Research Centerin vuonna 2024 toteuttaman kyselyn mukaan 99 prosenttia filippiiniläisistä aikuisista uskoo Jumalaan, joten täkäläisillä uskonnollisilla markkinoilla ei varsinaisesti kärsitä kysynnän puutteesta.
Katolisen kirkon hierarkian huipulla on paavi, jonka alapuolella toimivat piispat ja arkkipiispat. Kardinaalit muodostavat paavin nimittämän erityisen ryhmän. Heidän jälkeensä tulevat papit ja diakonit sekä lopulta maallikot, joita on määrällisesti ylivoimaisesti eniten mutta kirkollisessa päätöksenteossa vähiten.
Katolisen kirkon hallinto Filippiineillä jakautuu arkkihiippakuntiin, hiippakuntiin ja apostolisiin vikariaatteihin, joiden alaisuudessa toimii tuhansia seurakuntia. Piispat toimivat alueillaan varsin itsenäisesti, ja Catholic Bishops’ Conference of the Philippines eli CBCP koordinoi yhteisiä kannanottoja.
Katolisuus on vahvimmillaan Bicolin ja Visayasin alueilla. Vuoden 2020 laskennassa katolisten osuus oli Bicolissa 93,5 prosenttia, Itä-Visayasissa 92,3 ja Keski-Visayasissa 90,5 prosenttia. Albayn provinssissa osuus nousi 96,2 prosenttiin. Bangsamoron muslimienemmistöisellä itsehallintoalueella katolisia oli vain 5,3 prosenttia, mikä muistuttaa siitä, ettei Filippiinit ole uskonnollisesti yksi yhtenäinen kookospähkinä.
Kirkon yhteiskunnallinen merkitys ulottuu sunnuntaimessua kauemmas. Katoliset sääntökunnat ja kirkolliset yhteisöt ylläpitävät kouluja, yliopistoja, sairaaloita, lastenkoteja ja avustusjärjestöjä. Ateneo de Manila, De La Salle, University of Santo Tomas ja monet muut oppilaitokset ovat samalla uskonnollisia instituutioita, arvostettuja koulubrändejä ja suuria työnantajia. Kirkko on ollut näkyvästi mukana myös politiikassa: se vastustaa edelleen esimerkiksi avioeroa, aborttia ja monia ehkäisyyn ja perhesuunnitteluun liittyviä lainsäädäntöuudistuksia.
Katolisen kirkon sisällä toimii lisäksi El Shaddai, Brother Mike Velarden johtama karismaattinen maallikkoliike. Sen suuret rukouskokoukset, ihmeitä ja menestystä korostava julistus sekä radio- ja televisiotoiminta muistuttavat usein enemmän helluntailaista megakirkkoa kuin tavallista katolista seurakuntaa.
Silti tavallisen filippiiniläisen suhtautuminen kirkon sääntöihin on usein joustavaa ja käytännöllistä. Messussa käydään, pyhimystä kannetaan hartioilla ja pappi kutsutaan siunaamaan uusi auto, vaikka kaikkia seksuaalimoraalin tai perhesuunnittelun ohjeita ei noudatettaisi läheskään yhtä innokkaasti. Katolisuus on monelle enemmän kuin oppijärjestelmä: se on sukuhistoria, juhlakalenteri, identiteetti ja henkinen ensiapupakkaus.
Kotimaiset haastajat: Aglipayan kirkko ja Iglesia ni Cristo
Iglesia Filipina Independiente eli Filippiinien itsenäinen kirkko syntyi vuonna 1902 siirtomaavallan, espanjalaisten pappien hallitsevan aseman ja filippiiniläisen nationalismin törmäyksestä. Sen perustamiseen liittyivät työväenjohtaja Isabelo de los Reyes ja katolinen pappi Gregorio Aglipay, jonka mukaan kirkkoa kutsutaan yhä Aglipayan kirkoksi. Se säilytti piispallisen rakenteen ja katolista muistuttavan liturgian mutta katkaisi yhteyden paaviin, hyväksyi pappien avioliitot ja rakensi identiteettinsä kansallisen itsenäisyyden ympärille.
Aglipayan kirkon historialliset juuret ovat erityisen vahvat Pohjois-Luzonissa, etenkin Ilocosin seudulla, josta Aglipay oli kotoisin. Väestönlaskennassa nimikkeet ”Aglipay” ja ”Iglesia Filipina Independiente” esiintyvät erillisinä vastauksina, vaikka käytännössä niillä viitataan samaan kirkkoperinteeseen. Tämä tekee jäsenmäärän tulkinnasta hankalaa: vuoden 2020 laskennassa ryhmät muodostivat erikseen 0,8 ja 0,6 prosenttia väestöstä.
Iglesia ni Cristo eli INC on omanlaisensa filippiiniläinen menestystarina. Felix Manalon vuonna 1914 perustama kirkkokunta katsoo palauttaneensa alkuperäisen Kristuksen kirkon. INC torjuu kolminaisuusopin eikä pidä Jeesusta Jumalana samalla tavoin kuin katoliset ja useimmat protestantit. Kirkon jäseneksi pääsee uskonnollisen opetuksen ja kasteen kautta, jumalanpalveluksiin osallistumista valvotaan tarkasti eikä avioliittoja kirkkoon kuulumattomien kanssa katsota hyvällä.
Viimeisimmän saatavilla olevan virallisen uskontotilaston mukaan INC:hen kuuluu noin 2,81 miljoonaa ihmistä eli 2,6 prosenttia Filippiinien väestöstä. Se on maan kolmanneksi suurin uskonnollinen yhteisö katolisen kirkon ja islamin jälkeen. Vaikka INC:n vaaleat, terävähuippuiset kirkot ovat tuttu näky eri puolilla Filippiinejä, kirkkokunnan toiminta ulottuu myös kauas maan rajojen ulkopuolelle.
Politiikassa INC tunnetaan yhtenäisestä äänestämisestä. Kirkon johto ilmoittaa tukemansa ehdokkaat, ja jäseniltä odotetaan yhteistä linjaa. Ehdokkaat tavoittelevat suositusta, koska muutaman prosentin kurinalainen äänestäjäkunta voi tiukassa vaalissa olla arvokkaampi kuin huomattavasti suurempi mutta poliittisesti hajanaisempi äänestäjäjoukko. Tutkimuksissa on havaittu, ettei äänestyskuri ole täydellinen, mutta pelkkä käsitys yhtenäisestä blokista antaa kirkolle huomattavaa neuvotteluvoimaa.
Protestantit, evankeliset ja megakirkkojen uusi maailma
Filippiinien protestanttisuus ei ole yksi kirkko vaan kokonainen saaristo saariston sisällä. Siihen kuuluu vanhoja metodisti-, baptisti-, presbyteeri- ja kongregationalistisia yhteisöjä, adventisteja, helluntailaisia sekä jatkuvasti syntyviä itsenäisiä seurakuntia.
United Church of Christ in the Philippines syntyi vuonna 1948 useiden protestanttisten kirkkokuntien yhdistyessä. Sen hallinto rakentuu paikallisseurakunnista alueellisten konferenssien kautta valtakunnalliseen yleiskokoukseen, mutta paikallisilla kirkoilla on paljon autonomiaa.
Seitsemännen päivän adventisteja oli vuoden 2020 väestönlaskennassa noin 0,8 prosenttia väestöstä. He viettävät sapattia perjantai-illasta lauantai-iltaan, korostavat terveellisiä elämäntapoja ja ovat rakentaneet koulu- ja terveydenhuoltoverkostoja.
Jehovan todistajia oli noin 0,4 prosenttia; he tunnetaan ovelta ovelle tekemästään lähetystyöstä, poliittisesta puolueettomuudesta ja siitä, etteivät he hyväksy verensiirtoja. Bible Baptist -ryhmät muodostivat noin puoli prosenttia, mutta lukuisat itsenäiset seurakunnat vaikeuttavat protestanttien kokonaismäärän arviointia.
Evankeliset ja karismaattiset seurakunnat ovat kasvattaneet suosiotaan etenkin kaupungeissa. Jumalanpalvelukset muistuttavat usein rock-konsertteja: lavalla soittaa yhtye, videoseinä välkkyy ja pastori saarnaa langattomaan mikrofoniin. Taivaan valtakunnan lisäksi puhutaan parisuhteista, urapaineista ja veloista. Pastori saattaa neuvoa, miten selvitä pomon vaatimuksista tai saada talous kuntoon – ilman teologian sanakirjaa, mutta Jumalan siunauksella.
Victory Christian Fellowship perustettiin Manilassa vuonna 1984, ja siitä on kasvanut usealla paikkakunnalla toimiva evankelinen seurakuntaverkosto. Jesus Is Lord Church sai alkunsa Eddie Villanuevan raamattupiiristä 1970-luvulla ja on sittemmin kasvanut yhdeksi Filippiinien suurimmista karismaattisista kirkkokunnista. Kirkkokunta on ilmoittanut maailmanlaajuisen jäsenmääränsä nousevan miljooniin.
Kingdom of Jesus Christ puolestaan rakentui Davaossa pastori Apollo Quiboloyn ympärille. Hänen vaikutusvaltansa, liiketoimintansa ja häneen kohdistuneet vakavat rikossyytteet ovat herättäneet kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu, kun uskonnollinen auktoriteetti, raha ja henkilökultti kietoutuvat yhteen.
Mindanaon islam – vanhempi kuin Filippiinien kristinusko
Islam ei ole kirkkokunta, mutta Filippiinien uskonnollista todellisuutta ei voi käsitellä ilman sitä. Muslimikauppiaat ja saarnaajat toivat islamin eteläisille saarille jo 1300-luvulta lähtien, kauan ennen espanjalaisia. Sulun ja Maguindanaon sulttaanikunnat loivat omat valtajärjestelmänsä, joita Espanja ei koskaan onnistunut kokonaan alistamaan.
Filippiinien viimeisimmän virallisen, vuoden 2020 väestönlaskentaan perustuvan uskontotilaston mukaan maassa asui noin 6,98 miljoonaa muslimia eli 6,4 prosenttia väestöstä. Islamin vahvin tukialue on Mindanaon Bangsamoron itsehallintoalue, jossa muslimit muodostivat 90,9 prosenttia väestöstä. Sulun provinssissa, joka korkeimman oikeuden vuoden 2024 päätöksellä erotettiin itsehallintoalueesta, muslimien osuus oli 95,2 prosenttia.
Merkittäviä muslimiyhteisöjä elää myös Cotabaton, Sultan Kudaratin ja Saranganin provinsseissa, Zamboangan niemimaalla ja Etelä-Palawanilla sekä muuttoliikkeen myötä Metro Manilassa ja muissa suurkaupungeissa.
Islamissa ei ole katolisen kirkon kaltaista yhtä kansallista johtajaa. Uskonnollinen auktoriteetti jakautuu imaameille, oppineille, paikallisille yhteisöille ja järjestöille. Muslimeihin sovelletaan tietyissä perhe- ja henkilöoikeuden asioissa islamilaista oikeutta, ja sharia-tuomioistuimia on myös Bangsamoron ulkopuolella, mutta rikosoikeus ja valtakunnallinen lainsäädäntö kuuluvat edelleen valtiolle.
Kristittyjen ja muslimien suhteita ovat varjostaneet siirtomaavallan perintö, maanomistus, kristittyjen muutto Mindanaolle, separatistiset konfliktit ja armeijan operaatiot. Kyse ei ole vain teologiasta, vaikka asia usein sellaiseksi yksinkertaistetaan. Kun samaan pakettiin laitetaan maa, köyhyys, paikalliset dynastiat, aseet ja vuosisatainen katkeruus, pelkkä uskontojen välinen kahvitilaisuus ei vielä ratkaise kaikkea.
Kirkko yrityksenä, turvaverkkona ja vallankäyttäjänä
Kuinka suurta liiketoimintaa uskonto sitten on? Tarkkaa vastausta ei tiedä kukaan. Kirkot saavat kolehteja, kymmenyksiä, lahjoituksia ja kiinteistöjä, mutta niiden talousluvut eivät yleensä ole samalla tavalla julkisia kuin pörssiyhtiöiden.
Suurimmat yhteisöt omistavat maa-alueita, kouluja, sairaaloita, radioasemia, televisiokanavia, kustantamoja ja tapahtumapaikkoja. Niiden ympärillä pyörii lisäksi kokonainen talous kukkakauppiaista hautaustoimistoihin ja uskonnollisten matkamuistojen myyjiin.
Filippiinien perustuslaki vapauttaa kiinteistöverosta kirkkojen ja moskeijoiden maa-alueet, rakennukset ja niihin liittyvät kiinteät parannukset silloin, kun niitä käytetään tosiasiallisesti, suoraan ja yksinomaan uskonnollisiin, hyväntekeväisyys- tai koulutustarkoituksiin. Vapautus ei tarkoita, että kaikki uskonnollisen organisaation liiketoiminta olisi automaattisesti verotonta.
Raha ei itsessään tee kirkosta huonoa. Saaristossa, jossa julkiset palvelut ovat epätasaisia, seurakunta voi maksaa sairaalalaskun, järjestää ruokaa taifuunin jälkeen tai auttaa perhettä hautajaisissa. Ulkomailla työskentelevälle filippiiniläiselle kirkko tarjoaa yhteisön, kontaktit ja joskus ensimmäisen turvallisen paikan vieraassa kaupungissa. Suomessa hyvinvointivaltio hoitaa monta tehtävää, jotka Filippiineillä kuuluvat papille, pastorille, imaamille tai seurakunnan avustusryhmälle.
Ongelma alkaa, jos avun mukana tulee ehdoton kuuliaisuus tai johtajasta tehdään erehtymätön. Hengellinen yhteisö tuntee jäsenensä pelot, perhesuhteet ja heikot kohdat paremmin kuin yksikään mainostoimisto. Siksi se voi myös ohjata käyttäytymistä tehokkaasti – parhaimmillaan kohti vastuuta ja yhteisöllisyyttä, pahimmillaan kohti vaikenemista, rahallista hyväksikäyttöä tai poliittista alamaisuutta.
Filippiineillä usko on valtava voima, jolle järjestäytynyt uskonto antaa kielen, rakennukset, juhlapäivät ja organisaation. Se vapauttaa ihmisen epätoivosta, joskus se sitoo hänet uuteen hierarkiaan ja useimmiten tekee vähän molempia.
Kun filippiiniläinen sanoo Jumalan pelastaneen hänet, ulkopuolisen ei ehkä kannata kiirehtiä selittämään, mitä oikeastaan tapahtui. Samalla on lupa kysyä, kuka hänen uskonsa ympärille rakennetussa järjestelmässä käyttää valtaa, kerää rahat ja ilmoittaa vaalien alla Jumalan suosiman senaattoriehdokkaan. Kaikkivaltias saattaa tietää vastauksen. Me muut joudumme seuraamaan mielipidemittauksia ja vaalituloksia.
Samaa aihetta sivuten:
Eläköön kuolema – Sielut ja pyhimykset bailaavat
Usko tai älä – Taikauskon lumous
