Onko Filippiineillä elämisessä jotain sellaista, joka pidemmän päälle alkaa käydä niin rasittavaksi, että alkaa kunnolla vituttamaan?
Kari Suomalainen: ”Eksoottiset kulttuurit kiehtovat, kun niistä ei tiedä mitään. Ja mitä enemmän tietää, sen vähemmän haluaa olla niiden kanssa tekemisissä.”
Tässä kirjoituksessa luodaan kevyt silmäys niihin asioihin, jotka Filippiineillä lähes väistämättä alkavat aika ajoin rasittamaan mitä pidempään maassa asuu. Listauksessa ei huomioida lyhytaikaisia, paikka- ja aikasidonnaisia matkailijoiden kohtaamia perusharmistuksia kuten kalliit hinnat, huonot palvelut, ikävät säät, liikenneruuhkat, ilmansaasteet, sopimattomat hotellit…
Nyt mennään syvemmälle sellaiseen umpivitukseen, joka syntyy selkeästi filippiiniläisestä kulttuurista ja meille suomalaisille rasittavista tavoista, joista ei pääse eroon kuin muuttamalla pois Filippiineiltä.
Ensin ihmetyttää, sitten vituttaa
Muutettaessa vieraaseen kulttuuriin, monet arjen vieraat tapahtumat ja ilmiöt koetaan alkuun positiivisesti eksoottisina. Kun vieras kulttuuri ajan myötä muuttuu arjeksi, siitä tislautuu piirteitä, jotka aika ajoin kärjistyvät akuutiksi vitutukseksi. Tuollaisissa tunnelmissa – Koko maa tapoineen on syvältä hanurista – kotoutumisen onnistuminen punnitaan.
Näin myös Filippiineillä, vai pitäisikö sanoa erityisesti Filippiineillä, koska maa jakaa mielipiteitä hyvin voimakkaasti. Ensi kertaa maassa vieraileville matkailijoille Filippiinit on yleensä joko positiivinen yllätys tai maa mihin ei palata koskaan takaisin. Neutraalia ”ihan kiva” arviota kuulee harvoin. Täällä pitkään asuneilla arvio on alusta lähtien todennäköisesti kallistunut positiivisen puolelle, mutta mekään emme välty hetkittäin räjähtävältä vitutukselta koko maata ja sen tapoja kohtaan.
Me suomalaiset tunnistamme sen tunteen, jota kutsumme vitutukseksi. Meille riittää tunteen kuvaamiseen yksi sana – Vituttaa – ja ymmärrämme heti mistä on kysymys. Suomalaisessa vitutuksessa on jotain samaa kuin suomalaisessa sisussa; kumpaakaan ei voi täysin ymmärrettävästi kääntää vieraille kielille. Sisu on asenne, vitutus on tunne syvän suomalaisuuden ymmärtämiseen.
Suomessa arkipäiväinen vitutus on tasaista, päivästä toiseen jatkuvaa suhteellisuudentajun hämärtävää negatiivisuutta. Filippiineillä arjen vitutus on usein intensiivisempää ärtymystä, joka tulee ja menee ohi nopeammin. Täällä vitutus yleensä kohdistuu paikalliseen kulttuuriin ja tapoihin, ei rasistisista lähtökohdista, vaan ihan vaan inhimillisenä tunnekuohuna kyvyttömyydestä ymmärtää paikallista kulttuuria ja tapoja. Vitutus on aina hyvin henkilökohtainen tunne ja se hakee syynsä ja kohteensa järkisyiden takaa, ohi ja alta.
Vähintäänkin seuraavat asiat herättävät satunnaisen vitutuksen Filippiineille muuttavissa suomalaisissa:
Viranomaisten kanssa asioiminen
Vittuperkelesaatanajumalauta! Nyt menee hermot tähän jatkuvaan sekoiluun ja ihmisten kiusaamiseen!
Tässä asiassa Suomen ja Filippiinien kulttuurit kohtaavat täysillä yhteen törmäten, sillä viranomaiset edustavat kansalaisille toistensa vastakohtia: Filippiineillä valtio nähdään arkielämän vihollisena. Suomessa valtio on elinehto.
Filippiiniläisiltä viranomaisilta ei lähtökohtaisesti odoteta sääntöjen ja lakien noudattamista. Valtion, kuntien ja sitäkin pienempien paikallishallintojen kanssa pitää tulla toimeen, mutta niiltä ei voi odottaa eikä vaatia mitään; ei reiluutta, ei kohtuutta eikä etenkään tasa-arvoa.
Suomessa valtion ja yksilön suhde on puolestaan niin tiukka, ettei siihen väliin mahdu edes ajatusta sen ainutlaatuisuudesta. Suomessa valtion virastoilta ei voi välttyä, mutta niiltä voi kuitenkin odottaa ja jopa vaatia reilua, selkeää, tasa-arvoista ja lakien mukaista toimintaa.
Filippiiniläiseen virastovitutukseen saattaa auttaa tällainen ajatus: Mitenkähän hyvin virastot ja valtion laitokset toimisivat Suomessa, jos siellä olisi 130 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole edes sosiaaliturvatunnusta?
Suhtautuminen ulkomaalaisiin
Arrrgh! Eikö perkele jo vihdoin voitaisi suhtautua asioihin ilman jatkuvaa ulkomaalisten kyykyttämistä!
Tavallisen vaaleaihoisen suomalaisen on mahdotonta unohtaa olevansa ulkomaalainen Filippiineillä. Jos sen hetkittäin itse unohtaa, ympäriltä tulee pian muistutus asiasta.
Filippiiniläisen suhtautuminen ulkomaalaisiin on erikoinen sekoitus kritiikitöntä ihailua, opittuja epäluuloja ja tietämättömyyttä. Filippiiniläiset janoavat ulkomaalaiselta hyväksyntää, mutta ovat samalla äärimmäisen herkkiä vastaanottamaan mitään arvostelua.
Ulkomaalaisiin suhtaudutaan lähes kaikessa eri tavalla kuin paikallisiin. Filippiineillä ulkomaalaisilta odotetaan monissa asioissa enemmän kuin paikallisilta. Ulkomaalaisilla on hyvin vähän oikeuksia, mutta paljon velvollisuuksia: He eivät voi saada kansalaisuutta, he eivät voi osallistua juurikaan yhteiskunnalliseen toimintaan eivätkä politiikkaan. Ulkomaalaiset ovat myös lain edessä aina paikallisia huonommassa asemassa. Filippiinien valtio ei tarjoa maahanmuuttajille kotouttamispalveluita.
Hetken helpotusta tähän vitutukseen voi löytää, jos opettelee paikallisen kielen. Kun ulkomaalainen puhuu paikallista kieltä filippiinon kanssa, heidän suhtautumisensa ulkomaalaiseen muuttuu. Se hetkeksi hämmentää heidän ennakkoasenteitaan; olet melkein yksi heistä, mutta et kuitenkaan. Loppupelissä ulkomaalainen on kuitenkin aina ulkomaalinen.
Tekopyhyys
Nyt alkaa tosissaan vituttamaan! Näähän tekee koko aina kaikessa ihan toista mitä ne sanoo tekevänsä.
Filippiinit on tekopyhien kaksoisstandardien maa. Jos tekopyhyyttä ja sen ilmenemismuotoja ei pysty sulattamaan osaksi inhimillistä elämää, pidempiaikainen eläminen maassa saattaa käydä sietämättömäksi.
Yhteiskunnallinen elämä perustuu kaksoisstandardeihin; politiikassa, hallinnossa, liike-elämässä, sosiaalisessa elämässä, uskonnoissa… Se on suomalaisille myrkkyä. Me emme ole kasvaneet ambivalenttiin maailmaan, missä asiat voivat olla samanaikaisesti sitä ja tätä. Meille ne ovat enemmän joko sitä tai tätä.
Filippiineillä puhutaan paljon moraalista ja suurin osa filippiinoista yrittääkin noudattaa perinteisen yhteiskunnan asettamia moraalikäsityksiä ja normeja, mutta niiden ylläpito harvoin onnistuu ja syrjäytymisen pelko ajaa monet ihmiset elämään kaksinaismoralismissa. Piilottaakseen oman epävarmuutensa moraalikoodien ja -normien noudattamisessa, filippiinot hyvin herkästi tuomitsevat ne, jotka on saatu kiinni itse teossa. Filippiineillä kaikkea voi tehdä, kunhan siitä ei jää kiinni. Kiinnijääminen normien ja moraalin rikkomisesta tuntuu usein olevan suurempi synti kuin niiden rikkominen.
Tällaiseen vitukseen voi hakea lohdusta siitä, ettei tekopyhyyteen kuole. Tosin sen aiheuttamaan vitutukseen saattaa kuolla, sillä niin murhaavaa se voi toisinaan olla.
Passiivisuus
Vittu kun välillä vittuttaa! Kaikki pitää tehdä itse, jotta homma tulisi hoidettua kunnolla!
Filippiiniläisten aloitteellisuuden puute on usein syy sille, että yksilön aktiivisuuteen perustuvasta kulttuurista muuttavalle Filippiinit saattaa ajan myötä muodostua raskaaksi paikaksi asua.
Filippiineillä on vahva perinne tehdä asioita yhdessä. Yksin tekemistä ei arvosteta samalla tavalla kuin Suomessa, missä tekemisen ja suorittamisen kulttuuri perustuu Jukolan Jussin omaan kuokkaan. Me odotamme filippiinojen ymmärtävän ja omaksuvan meidän yksilökeskeiset toimintatapamme, mutta metsään menee rytisten.
Filippiinot ovat hyvin arkoja ja epävarmoja toimimaan yksin, mikä ilmenee usein passiivisuutena jos heiltä odottaa yksilösuorituksia. Filippiiniläisessä kulttuurissa elää yhä edelleen vahva käsitys siitä, ettei yksi ihminen voi lähteä muuttamaan mitään. Sellainen toiminta koetaan joskus jopa epäterveenä ja vaarallisena.
Jos suomalainen alkaa hoitaa asioita filippiinon kanssa ilman tämän perusasian sisäistämistä, vitutuksen siemenet on kylvetty ravinnerikkaaseen maaperään. Siitä seuraavaa kulttuurien kolinaa saattaa myös voimistaa se rasittava filippiiniläinen tapa, ettei ikävistä asioista kommunikoida suoraan vaan hiljaisuudella.
Tätä vitutusta on niin hankalaa poistaa kokonaan, mutta se saattaa helpottaa, kun tietää, että muualla monet muut asiat vituttavat vieläkin enemmän.
Internet
”Mikä vittu siinä maksaa, ettei tähän maahan saada kunnon internettiä!”
Filippiineillä internet-yhteydet ovat maailman kalleimpia, mutta eivät enää maailman huonoimmat – Afganistanissa on viimeisimpien arvioiden mukaan vielä surkeampi tilanne. Surkean internetin vielä kestäisi, jos siitä voisi maksaa suhteessa laatuun. Mutta ei, perusnetti saattaa olla joskus useita päiviä niin hidas ettei sillä käytännössä pysty tekemään mitään, mutta laskutus pelaa joka päivä sen mukaan mitä on luvattu toimittaa.
Tällaista toimintaa voisi kutsua kusetukseksi, mutta Filippiineillä sitä ei sellaiseksi mielletä. Siihen on tyytyminen mitä tarjotaan ja siitäkin pitäisi olla kiitollinen. Tuollainen suhtautuminen on meille kuluttajansuojassa kasvaneille suomalaisille vieras. Internet-vitutusta voi vielä moduloida asetta ylemmäs soittamalla palveluntarjoajien palvelunumeroihin, joihin ei kukaan vastaa.
Löytyykö tähän vitutukseen mistään helpotusta? Valitettavasti perusongelma kattaa koko maan. Täsmälääkitystä on kuitenkin saatavilla Manilan ja Cebun business-alueille, missä on mahdollista saada hyvät internet-yhteydet, mutta hinnoilla jotka vituttavat raskaasti.
Edellä olevissa esimerkeissä on yleistetty, leimattu ja arvosteltu filippiinoja varsin reippaasti. He kuitenkin ymmärtävät ja kestävät sen hyvin, koska kaiken hyväksyminen sellaisenaan, ilman valituksia, kuuluu kulttuuriin niin olennaisena osana, että se oikeastaan vituttaa kaikista eniten.
