Onko Filippiineillä elämisessä jotain sellaista, joka pidemmän päälle käy niin rasittavaksi, että alkaa kunnolla vituttamaan?
Kari Suomalainen: ”Eksoottiset kulttuurit kiehtovat, kun niistä ei tiedä mitään. Ja mitä enemmän tietää, sen vähemmän haluaa olla niiden kanssa tekemisissä.”
Tässä kirjoituksessa luodaan kevyt silmäys niihin asioihin, jotka Filippiineillä lähes väistämättä alkavat aika ajoin rasittamaan mitä pidempään maassa asuu. Tässä vitutuslistauksessa ei huomioida matkailijoiden paikka- ja aikasidonnaisia perusharmistuksia, kuten kalliit hinnat, huonot palvelut, ikävät säät, liikenneruuhkat, ilmansaasteet, sopimattomat hotellit…
Nyt sukelletaan syvemmälle sellaiseen umpivitukseen, joka syntyy selkeästi filippiiniläisestä kulttuurista ja meille suomalaisille rasittavista tavoista, joista ei pääse eroon kuin muuttamalla pois Filippiineiltä.
Ensin ihmetyttää, sitten vituttaa
Vieraaseen kulttuuriin muutettaessa monet arkipäiväiset asiat ja tapahtumat koetaan alkuun positiivisesti eksoottisina. Kun vieraasta kulttuurista tulee ajan myötä arkipäivää, siitä tislautuu piirteitä, jotka ajoittain kärjistyvät akuutiksi vitutukseksi. Tällaisissa tunnelmissa – Kun koko maa tapoineen on syvältä hanurista – kotoutumisen onnistuminen punnitaan.
Näin myös Filippiineillä, vai pitäisikö sanoa erityisesti Filippiineillä, koska maa jakaa mielipiteitä hyvin voimakkaasti. Ensimmäistä kertaa maassa vieraileville matkailijoille Filippiinit on joko positiivinen yllätys tai maa, johon he eivät koskaan palaa. Harvoin kuulet neutraalia ”ihan kiva” arviota. Täällä pitkään asuneille arvio on luultavasti kallistunut positiiviselle puolelle, mutta mekään emme välty toisinaan räjähtävältä vitutukselta koko maata ja sen tapoja kohtaan.
Me suomalaiset tunnistamme sen tunteen, jota kutsumme vitutukseksi. Meille riittää sen kuvaamiseen yksi sana – Vituttaa – ja ymmärrämme heti mistä on kysymys. Suomalaisessa vitutuksessa on jotain samaa kuin suomalaisessa sisussa; kumpaakaan ei voi täysin ymmärrettävästi kääntää vieraille kielille. Sisu on asenne, vitutus on tunne, jotka molemmat ovat olennaisia tekijöitä syväsuomalaisuuden ymmärtämiseen.
Suomessa arkipäiväinen vitutus on tasaista, päivästä toiseen jatkuvaa suhteellisuudentajun hämärtävää negatiivisuutta. Filippiineillä arjen vitutus on usein intensiivisempää ärtymystä, joka tulee ja menee nopeammin. Täällä vitutus yleensä kohdistuu paikalliseen kulttuuriin ja tapoihin, ei rasistisista lähtökohdista, vaan ihan vaan inhimillisenä tunnekuohuna kyvyttömyydestä ymmärtää paikallista kulttuuria ja tapoja. Vitutus on aina hyvin henkilökohtainen tunne ja se hakee syynsä ja kohteensa järkisyiden takaa, ohi ja alta.
Ainakin seuraavat asiat vievät Filippiineillä asuvat suomalaiset vitutushorisontin tuolle puolen:
Viranomaiset helvetistä
”Vittuperkelesaatanajumalauta! Nyt menee hermot tähän jatkuvaan ihmisten kiusaamiseen!”
Suomessa ja Filippiineillä yksilön suhde valtioon on täysin vastakohtainen: Filippiineillä valtio nähdään yksilön vihollisena, Suomessa omaishoitajana.
Filippiiniläisiltä viranomaisilta ei lähtökohtaisesti odoteta sääntöjen ja lakien noudattamista. Valtion, kuntien ja sitäkin pienempien paikallishallintojen kanssa tullaan toimeen, mutta niiltä ei voi odottaa eikä vaatia mitään; ei reiluutta, ei kohtuutta eikä etenkään mitään tasa-arvoon viittaavaa.
Suomessa valtion ja yksilön suhde on puolestaan niin tiukka, ettei väliin mahdu edes inhimillisyyttä. Suomessa valtion virastoilta ei voi välttyä, mutta niiltä voi kuitenkin odottaa ja jopa vaatia reilua, selkeää, tasa-arvoista ja lakien mukaista toimintaa.
Filippiiniläisessä virastovitutuksessa saattaa lohduttaa tällainen ajatus: Kuinka hyvin valtion laitokset ja virastot toimisivat Suomessa, jos ne palvelisivat 130 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole edes sosiaaliturvatunnusta?
Saatana saapuu ulkomailta
”Arrrgh! Eikö perkele jo vihdoin voitaisi suhtautua asioihin ilman jatkuvaa ulkomaalisten kyykyttämistä!”
Tavallisen vaaleaihoisen suomalaisen on Filippiineillä mahdotonta unohtaa olevansa ulkomaalainen. Jos unohdat sen hetkeksi, sinua muistutetaan siitä pian.
Filippiiniläisten suhtautuminen ulkomaalaisiin on erikoinen sekoitus kritiikitöntä ihailua, opittuja epäluuloja ja musertavaa tietämättömyyttä. He janoavat ulkomaalaiselta hyväksyntää, mutta ovat samalla äärimmäisen herkkiä vastaanottamaan häneltä arvostelua.
Ulkomaalaisia kohdellaan lähes kaikissa tilanteissa eri tavalla, ja heihin kohdistuu esimerkiksi talousasioissa suuremmat odotukset kuin paikallisiin. Ulkomaalaisilla on hyvin vähän lakiin kirjattuja oikeuksia, mutta sitäkin enemmän tapakulttuuriin petsattuja velvollisuuksia: He eivät voi saada kansalaisuutta, eivät osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, ei politiikkaan ja liike-elämäänkin hyvin rajoitetusti. Ongelmatapauksissa ulkomaalaiset ovat lain edessä aina paikallisia huonommassa asemassa.
Hetken helpotusta tähän vitutukseen voi löytää, jos opettelee paikallisen kielen. Kun ulkomaalainen puhuu samaa kieltä filippiiniläisten kanssa, asenne heitä kohtaan muuttuu: Olet melkein yksi heistä, mutta et kuitenkaan. Loppupelissä ulkomaalainen on aina ulkomaalinen.
Farisealainen kohtaa hurskastelijan
”Nyt alkaa tosissaan vituttamaan! Näähän tekee koko aina kaikessa ihan toista mitä ne sanoo tekevänsä.”
Filippiinit on tekopyhien kaksoisstandardien maa. Jos niiden monimuotoisia ilmenemismuotoja ei pysty sulattamaan osaksi inhimillistä elämää, pidempiaikainen eläminen maassa käy sietämättömäksi.
Yhteiskunnallinen ja julkinen elämä perustuu kaksoisstandardeihin politiikassa, hallinnossa, liike-elämässä, sosiaalisessa elämässä, uskonnoissa… Meille suomalaisille se on myrkkyä, sillä emme ole kasvaneet ambivalenttiin maailmaan, missä asiat voivat olla samanaikaisesti sitä ja tätä. Meille ne ovat enemmän joko-tai.
Filippiineillä puhutaan jatkuvasti moraalista, kuten kunnon katolaisten kuuluukin. Suurin osa filippiiniläisistä pyrkii noudattaman perinteisiä moraalikäsityksiä ja normeja, mutta pyrkimyksen ja toteutuksen väliin jää usein katumuksen mentävä aukko. Joskus tuntuu siltä, että moraalittomuudesta kiinni jääminen on suurempi synti kuin sen tekeminen.
Tällaiseen vitukseen voi hakea lohtua siitä, ettei tekopyhyyteen kuole. Saatat kuitenkin kuolla sen aiheuttamaan vitutukseen, koska se voi toisinaan olla niin murhaavaa.
Perkeleellinen passiivisuus
”Vittu kun välillä vittuttaa! Kaikki pitää tehdä itse, jotta homma tulisi hoidettua kunnolla!”
Filippiiniläisten aloitteellisuuden puute on usein syy sille, että yksilön aktiivisuuteen perustuvasta kulttuurista muuttavalle Filippiinit saattaa ajan myötä muodostua raskaaksi paikaksi.
Maassa on vahva perinne tehdä asioita yhdessä. Yksin tekemistä ei arvosteta samalla tavalla kuin pohjantähden alla, missä tekemisen ja suorittamisen kulttuuri perustuu Koskelan Jussin omaan kuokkaan. Jos odotamme filippiiniläisten ymmärtävän ja omaksuvan meidän yksilökeskeiset toimintatapamme, metsään menee rytisten.
Filippiiniläiset ovat hyvin arkoja ja epävarmoja toimimaan yksin, mikä usein ilmenee passiivisuutena, jos heiltä odottaa yksilösuorituksia. Heidän kulttuurissaan elää vahvana käsitys siitä, ettei ihminen voi yksin muuttaa mitään. Sellainen sosiaalinen sooloilu koetaan joskus jopa epäterveellisenä ja vaarallisena.
Jos suomalainen alkaa hoidella asioita filippiiniläisten kanssa ilman tämän perusasian sisäistämistä, vitutuksen siemenet on kylvetty ravinnerikkaaseen maaperään. Siitä seuraavaa kulttuurien perseelleen menevää kohtaamista edesauttaa rasittava filippiiniläinen tapa kommunikoida ikävistä asioista hiljaisuudella.
Tätä vitutusta on hankalaa poistaa kokonaan, mutta se saattaa hieman helpottaa, kun muistaa, että aina on olemassa jotain muuta, joka vituttaa vielä enemmän.
Hornassa, helvetissä ja internetissä
”Mikä vittu siinä maksaa, ettei tähän maahan saada kunnon internettiä!”
Filippiineillä kiinteät internetliittymät ovat maailman kalleimpia, mutta eivät maailman surkeimpia – Viimeisimpien arvioiden mukaan Afganistanin tilanne on vielä surkeampi. Korkeat hinnat vielä kestäisi, jos ne olisivat suhteessa laatuun. Mutta ei, perusnetti voi joskus olla niin hidas, ettei sitä käytännössä ole olemassa kuin läpeensä vittuuntuneessa mielessä ja moitteetta toimivassa laskutuksessa.
Tällaista toimintaa voisi kutsua kusetukseksi, mutta Filippiineillä sitä ei sellaiseksi mielletä. Siihen on tyytyminen, mitä tarjotaan, ja meidän tulee olla siitäkin kiitollisia. Tuollainen suhtautuminen on meille kuluttajansuojassa kasvaneille suomalaisille vieras. Internet-vitutuksen rimaa voi vielä nostaa ja alittaa sen soittamalla palveluntarjoajien palvelunumeroihin.
Löytyykö internet-vitutukseen mistään helpotusta? Täsmälääkitystä on saatavilla Manilan ja suurempien kaupunkien business-alueille, joille on mahdollista saada hyvät internet-yhteydet, mutta hinnoilla, jotka ampuvat vitutuksen entistä korkeammille kiertoradoille.
Yllä olevissa esimerkeissä filippiiniläisiä on yleistetty, leimattu ja arvosteltu varsin reippaasti. He kuitenkin ymmärtävät ja kestävät sen, koska kaiken paskan hyväksyminen sellaisenaan valittamatta on niin olennainen osa kulttuuria, että se oikeastaan vituttaa kaikista eniten.
