Filippiineillä vietetään tänään kansallista vapaapäivää – National Heroes Day. Päivän tarkoituksena on pysähtyä muistelemaan kansallissankareita… tai ehkä vain nauttia historiasta ansaitusta ylimääräisestä lomasta.
Sanonta “Onneton on maa, joka tarvitsee sankareita” jäi elämään saksalaisen näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin näytelmästä ”Galileo Galilei”. Brecht uskoi, että sekä kansallisvaltiot että kansallissankarit katoaisivat ihmiskunnan marssiessa kohti kommunismia. Toisin kuitenkin kävi: kansallisvaltiot eivät hävinneet, eikä kommunismi vienyt ihmiskuntaa ikuiseen Eldoradoon.
Historia ja globalisoituva nykyisyys ovat osoittaneet, että kansallisvaltioilla on yhä kysyntää – ja että ne tarvitsevat kansallissankareita ideologiseksi polttoaineekseen. Jos nationalismi on poliittisen elämän vastine uskossa kirkolliselle elämälle, niin kansallissankarin rooli politiikassa on suunnilleen sama kuin pyhimyksen rooli kirkossa.
Suomessakin on monien kansallisesti merkittävien henkilöiden juhlapäiviä, mutta meillä ei enää nähdä tarpeelliseksi pukea heitä sankarin viittaan. He ovat tehneet työnsä ja ansainneet arvostuksensa, mutta nykyään heitä voidaan muistella tavallisina kuolevaisina. Filippiineillä kansallisvaltion rakentamisen pohja on sen verran hatara, että kansallisesti merkittävät henkilöt täytyy yhä kuorruttaa sankaruudella, jotta heidän symbolinen merkityksensä välittyisi.
Sana sankari on painava – se kanonisoi kohteensa joksikin suuremmaksi kuin pelkäksi kuolevaiseksi, kansakunnan kokoiseksi ikoniksi. Filippiineillä kansallissankareiden elämäntarinat muodostavat koulujen historiaopetuksen ytimen. Valitettavasti ne ovat usein myös ainoita asioita, jotka oppilaille jäävät mieleen oman maansa historiasta.
Rizal ja Bonifacio – Perussankarit
Filippiinien kansallissankareiden tarinan katsotaan alkaneen, kun Espanjan siirtomaahallinto teloitti maanpetoksesta tuomitun kirjailijan José Rizalin 30. joulukuuta 1896. Rizalia ihailtiin jo hänen elinaikanaan, ja erityisesti hänen nationalistiset kirjoituksensa rohkaisivat filippiiniläisiä nousemaan Espanjan siirtomaavaltaa vastaan.
Kun Filippiinien vallankumous vuonna 1896 alkoi, Emilio Aguinaldo – myöhemmin maan ensimmäinen presidentti – julisti 30. joulukuuta kansalliseksi surupäiväksi José Rizalin ja muiden vallankumouksen marttyyrien muistoksi. Tästä alkoi perinne, ja nykyään päivää vietetään Filippiineillä nimellä Rizalin päivä (Rizal Day).
Helmikuussa 1918 säädettiin laki kansallisten monumenttien pystyttämisen ja ylläpidon edistämiseksi. Lain perusteluissa painotettiin erityisesti tarvetta kunnioittaa Andrés Bonifaciota omilla muistomerkeillään. Ehkäpä tämä kumpusi osittain huonosta omastatunnosta: vallankumouksen johtohahmo Bonifacio teloitettiin petturina – kohtalo, joka herätti ristiriitaisia tunteita.
Vuonna 1921 Filippiineille saatiin toinen virallinen juhlapäivä kansallissankarin kunniaksi, kun 30. marraskuuta, Bonifacion syntymäpäivänä, alettiin viettää hänen muistopäivänään (Bonifacio Day).
Kaikki eivät ole sankareita
Maaliskuussa 1993 presidentti Fidel Ramos perusti valiokunnan tutkimaan, arvioimaan ja ehdottamaan historiallisia henkilöitä kansallissankareiksi. Valiokunta työskenteli kolme vuotta ja laati lopulta seuraavat kansallissankarin määritelmät:
- Henkilö, joilla on käsitys kansakunnasta ja jotka haluavat taistella sen vapauden puolesta.
- Henkilö, joka osallistuu kansan vapauden saavuttamiseen ja hallinnollisen perustan luomiseen, kuten perustuslain ja muiden lakien laatimiseen.
- Henkilö, joka osallistuu kansakunnan kohtalon määrittämiseen ja kansalaisten elämänlaadun kohentamiseen.
Vuonna 1995 kansallissankarin määritelmiä täydennettiin:
- Henkilö, jonka kautta kansalaiset voivat ilmaista itseään; sankarin elämän määrittäminen vie aikaa, ja hänen on siksi vedottava myös nuoriin.
- Henkilö, joka ajattelee tulevaisuutta, erityisesti nuorempia sukupolvia.
- Henkilö, jonka koko elämäntyö, ei vain yksittäinen teko tai aikakausi, tekee hänestä sankarin.
Valiokunta laati myös luettelon historiallisista henkilöistä, jotka sen mukaan täyttivät nämä määritelmät:
- Emilio Aguinaldo (1869–1964): Filippiinien vallankumouksen yksi johtajista, Filippiinien tasavallan ensimmäinen presidentti.
- Apolinario Mabini (1864–1903): Filippiinien vallankumouksen ”aivot”, maan ensimmäinen pääministeri.
- Marcelo H. del Pilar (1850–1896): Kirjailija, lakimies ja toimittaja, vaikutusvaltainen hahmo Filippiinien itsenäisyysliikkeessä.
- Muhammad Kudarat (1619–1671): Mindanaon saarella sijaitsevan Maguindanaon alueen sulttaani, joka taisteli espanjalaisia valloittajia vastaan.
- Juan Luna (1857–1899): Taidemaalari, kuvanveistäjä ja poliittinen aktivisti Filippiinien vallankumouksen aikana.
- Melchora Aquino (1812–1919): Tunnetaan nimellä ”vallankumouksen suuri nainen”; hoiti sairaita ja haavoittuneita vallankumouksellisia sekä järjesti Katipunan-salaseuran kokouksia kodissaan.
- Gabriela Silang (1731–1763): Ilocosin maakunnan itsenäisyysliikkeen naisjohtaja, joka johti sissihyökkäyksiä espanjalaisia varuskuntia vastaan.
Lista toimitettiin opetus-, kulttuuri- ja urheiluministeriölle lakiesityksen valmistelua varten, mutta hanke ei koskaan edennyt. Todennäköisin syy oli se, että valinnat olisivat herättäneet niin paljon erimielisyyksiä, että asia päätettiin hiljaisesti haudata. Presidentti Ramos onnistui kuitenkin julistamaan vuoden 1996 – Filippiinien vallankumouksen satavuotisjuhlavuoden – filippiiniläisten sankareiden juhlavuodeksi.
Kansallissankareiden päivän paikka
Vuonna 1931 säädettiin laki, jonka perusteella elokuun viimeinen sunnuntai julistettiin kansallissankareiden päiväksi (National Heroes Day). Vuonna 1942 presidentti Laurel siirsi päivän marraskuun 30. päivään, mutta vuonna 1952 presidentti Quirino palautti sen takaisin elokuun viimeiseen sunnuntaihin.
Vuonna 1987 presidentti Corazon Aquino antoi toimeenpanomääräyksen, jossa vahvistettiin kansallisten juhla- ja vapaapäivien luettelo. Samalla kansallissankareiden päivästä tuli virallinen vapaapäivä.
Vuonna 2007 presidentti Gloria Macapagal-Arroyo siirsi kansallissankareiden päivän elokuun viimeiselle maanantaille. Hänen ajatuksenaan oli, että siirron tuoma pitkä viikonloppu kannustaisi ihmisiä kotimaan matkailuun.
Koska Aquinon klaanilla on ollut poikkeuksellinen tarve liittää omat tarinansa osaksi Filippiinien kansallista tarinaa, presidentti Corazon ”Cory” Aquinon kuoleman jälkeen on jätetty kaksi lakialoitetta, joissa ehdotetaan hänen tunnustamistaan kansallissankariksi.
Toistaiseksi nämä aloitteet ovat edelleen kongressin käsittelyssä. Lisäksi Filippiinien liberaalipuolueen kongressiedustajat valmistelevat myös lakiesitystä edesmenneen presidentti Benigno Aquinon viralliseksi muistopäiväksi.
Filippiiniläinen sankarimyytti
Filippiiniläiset katsovat omia kansallissankareitaan länsimaisesta, erityisesti kreikkalaisesta näkökulmasta: Sankareilla on jotain poikkeuksellisia ominaisuuksia; Rizalia pidetään poikkeuksellisen taitavana moniosaajana, Bonifaciota erityisen rohkeana…
Mutta mikä lopulta määrittää todellisen filippiiniläisen kansallissankarin? Mitta ei rajoitu yksilön ominaisuuksiin, vaan se kietoutuu johonkin abstraktiin ja kollektiiviseen käsitykseen, jossa nationalismi, kapina, vastarinta, idealismi ja ennen kaikkea kuolema sulautuvat toisiinsa. Mitä verisempi uhri, sitä väkevämmäksi sankaruuden merkitys muuttuu.
Filippiinien kansallissankari, bayani, on mies tai nainen, jolla on itseään suurempi tarkoitus ja joka on valmis taistelemaan, kärsimään ja kuolemaan sen puolesta. Sankaruus ei kuitenkaan synny itsekkyydestä: rikkauden tai vallan tavoittelu ei tee kenestäkään sankaria. Tavoitteen on oltava epäitsekäs ja kestettävä historian koetus – arvostetaanko sitä vielä sadan vuoden kuluttua?
Filippiiniläiseen sankaruuteen liittyy myös vahva ajatus taistelusta kansallista sortoa vastaan. Siihen sisältyy lisäksi kaipuu johonkin menetettyyn – menneisyyteen, jonka arvo ja merkitys on taisteltava takaisin.
Filippiinien historiassa suurin devalvaatio ei ole kohdistunut sen valuuttaan vaan kansalliseen itsetuntoon. Juuri sen palauttamiseksi maa kaipaa yhä uusia kansallissankareita.
Aiheesta lisää:
Ninoy Aquino – Kahdenlainen kansallissankari
Andres Bonifacio – Sen tavallisen kansan sankari
Jose Rizal – Elät vain kahdesti
