People Power -kansannousu herättää Filippiineillä edelleen tunteita, mutta vuosi vuodelta yhä vähemmän. Sen poliittinen ja symbolinen merkitys on kutistunut harvalukuisten veteraanien harmittomaksi kokoontumisajoksi.
Helmikuun 25. päivänä muistellaan People Power -kansannousua, joka tunnetaan myös EDSA-vallankumouksena. Nykyään vain harva vapaapäivän viettäjä kuitenkaan tietää, muistaa tai välittää, mitä Manilassa tapahtui lähes neljäkymmentä vuotta sitten.
Jokaisella filippiiniläisellä on kuitenkin jonkinlainen mielikuva People Power -kansannoususta. Usein se rajoittuu koulussa opittuihin, hatariin muistikuviin: joku muistaa jonkun kansallissankarin pelastaneen maan, toinen arvelee tapahtumilla olleen tekemistä demokratian kanssa, kolmas taas arvaa, että asialla oli jotakin tekemistä Marcosin kanssa.
Jopa niillä, jotka todella muistavat ja tietävät, mielipiteet vaihtelevat. Toisille People Power oli Filippiinien historian hienoin hetki, toisille taas kuin elokuvan Elite Strikes Back käsikirjoitus, jossa Marcosin maanpakoon ajamat poliittiset dynastiat ottivat takaisin valtansa ja asemansa.
Armeija ärsyyntyy
Presidentti Ferdinand Marcos julisti poikkeustilan vuosiksi 1972–1981, mutta alkoi pian saada vastaansa merkittäviä yhteiskunnallisia voimia. Vaikka hän oli keskittänyt vallan tiukasti itselleen, sen perustukset alkoivat murentua. Oppositio vahvistui sekä kotimaassa että ulkomailla.
Vuoteen 1981 mennessä Marcos ymmärsi, että hänen oli uudistettava armeijaa, jos hän aikoi jatkaa presidenttinä poikkeustilan päätyttyä. Armeija oli veltostunut ja tehottomaksi muuttunut. Ulkonaliikkumiskiellon valvonta ja julkisen elämän kontrollointi olivat tehneet sen tehtävistä rutiininomaisia ja tylsiä. Armeija tarvitsi moraalin ja toimintakyvyn kohotusta. Tätä tavoitetta toteuttamaan Marcos nimitti armeijan ylipäälliköksi uskollisen ystävänsä Fabian Verin ja varapäälliköksi pikkuserkkunsa Fidel Ramosin.
Kenraali Ver ryhtyi palkitsemaan vanhempia upseereita pidentämällä heidän hyvin palkattua palvelusaikaansa sen sijaan, että olisi päästänyt heidät eläkkeelle. Ylennyskierrot katkesivat, ja monet aktiivipalveluksessa olevat upseerit huomasivat jäävänsä vuosiksi alimpiin palkkaluokkiin. Tämä synnytti tyytymättömyyttä etenkin nuorten upseerien keskuudessa.
Vuonna 1983 tapahtunut oppositiojohtaja Ninoy Aquinon salamurha oli viimeinen pisara. Lähes kaikki, mukaan lukien tapausta tutkinut Agrava-komissio, uskoivat armeijan olleen sekaantunut murhaan. Epäluottamus oli isku, jota Filippiinien sotilasakatemiasta valmistuneiden nuorten ja isänmaallisten upseerien oli vaikea niellä.
Tästä tyytymättömyydestä syntyi Reform the Armed Forces Movement (RAM) -liike, jonka kerrottiin saaneen riveihinsä noin 1 500 kannattajaa eri aselajeista. Vaikka Marcos tiesi RAMin kasvavasta vaikutuksesta, hän ei suhtautunut siihen vakavasti. Kenraali Fidel Ramos ja puolustusministeri Juan Ponce Enrile kuitenkin taivuttelivat Marcosin tapaamaan RAMin johtajat. Presidentti kuunteli heidän valituksensa, mutta tulkitsi ne epälojaalisuuden osoituksiksi.
Oppositio saarelle
Marcos ja armeijaa yhä itsevaltaisemmin johtava Ver laativat salaisen suunnitelman pidättää kaikki RAMin upseerit ja heidän tukijansa. Malacañangin palatsin vainoharhaisessa ilmapiirissä epäilyksen alaiseksi joutui myös puolustusministeri Enrile, joka oli läheisessä kanssakäymisessä RAMin upseerien kanssa. Pidätettävien listalle merkittiin myös oppositioon kuuluvia siviilejä, kuten Ninoy Aquinon leski Corazon ”Cory” Aquino, jonka ympärille Marcosin vastainen liike oli alkanut ryhmittyä.
Vangittavien määrä nousi yli kymmenentuhannen. Suunnitelman mukaan pidätetyt kuljetettaisiin Isla de Caballolle, pienelle Manilanlahdella sijaitsevalle linnoitussaarelle. Tämä kertoo, kuinka hatarasti Marcos tuolloin oli kiinni todellisuudessa. Miten yksikään presidentti, joka väitti olevansa demokraattisesti valittu, voisi kuvitella pidättävänsä koko opposition — joukossa kirkon edustajia ja jopa hänen oman armeijansa upseereita — ja sulkevansa heidät pienelle saarelle?
Kun RAMin upseerit eivät saaneet presidentiltä vastakaikua valituksilleen, he päättivät turvautua sotilasvallankaappaukseen. He kertoivat suunnitelmastaan Enrilelle, joka viikon harkinnan jälkeen antoi tukensa kapinallisille. Vallankaappaus aiottiin toteuttaa joko jouluna 1985 tai uudenvuodenpäivänä 1986.
RAMin suunnitelmassa 400 eliittisotilasta hyökkäisi presidentin palatsiin, kun taas muut joukot valtaisivat televisio- ja radioasemat. Jos kaappaus onnistuisi, valtaan nousisi sotilasjuntta: Ramos vastaisi sotilasasioista ja Enrile siviiliasioista. Juntta lupasi järjestää vapaat vaalit kahden vuoden kuluessa. Suunnitelma sai myös Yhdysvaltain tiedustelupalvelulta hiljaisen hyväksynnän.
Vilpilliset vaalit
Sitten, kaikkien yllätykseksi, Marcos ilmoitti järjestävänsä ennenaikaiset presidentinvaalit.
Voimistuva oppositio rohkaisi Cory Aquinoa asettumaan ehdolle Marcosia vastaan. Paljon tehtiin sen eteen, että hänet saatiin näyttämään ”vaatimattomalta kotirouvalta”. Tosiasiassa Cory oli maan varakkaimman maanomistajasuvun perijätär, jolla oli kokonainen armeija palvelijoita. Häntä ei siis voinut uskottavasti esittää nöyrän ja arkisen kotirouvan arkkityyppinä. Silti länsimaiset tiedotusvälineet nielivät kiiltokuvamaisen kuvailman pullantuoksuisesta ja hyväntahtoisesta leskestä.
Äänestyspäivänä 7. helmikuuta 1986 kansalaiset lähtivät sankoin joukoin vaaliuurnille. Molemmat osapuolet turvautuivat vilppiin niin paljon kuin pystyivät, mutta kuten Filippiinien vaaleissa yleensä, vallassa oleva osapuoli kykeni huijaamaan hieman enemmän — koska se hallitsi armeijaa, poliisia ja vaalikoneistoa.
Ääntenlaskennan ollessa vielä kesken, kumpikin ehdokas julistautui vaalien voittajaksi. Marcos väitti, että perustuslaki on hänen puolellaan. Coryn puolella olivat kirkko ja taivaan enkelit.
Filippiinien vaalivaliokunta sekä edustajainhuone Batasang Pambansa julistivat Marcosin voittajaksi 15. helmikuuta. Heti tämän jälkeen 50 opposition edustajaa marssi ulos parlamentista protestiksi ja nimesi Cory Aquinon vaalien moraaliseksi voittajaksi.
Lauantai 22.2.1986
Koska Marcos ei osoittanut aikovansa luopua vallasta, RAMin upseerit laativat uuden suunnitelman: sotilasvallankaappaus alkaisi 23. helmikuuta. Tarkoituksena oli hyökätä presidentinpalatsiin, pidättää tai tappaa presidentti Marcos ja tämän jälkeen julistaa Enrile tilapäisesti hallitsevan National Reconciliation Councilin johtajaksi.
Kapinallisten tietämättä yksi heidän miehistään paljasti suunnitelman kenraali Verille. Tämä teki kuitenkin taktisen virheen, sillä hän ei pidättänyt Enrileä, Ramosta eikä RAMin johtajia heti. Sen sijaan hänen komennossaan ollut presidentin henkivartiokaarti alkoi linnoittaa Malacañangin palatsia. Kun RAMin kapinalliset kuulivat tästä, he ymmärsivät suunnitelmansa paljastuneen ja peruivat operaation. Samalla he tajusivat, että myös heidän pidätyksensä oli vain ajan kysymys.
Enrile ja Ramos järjestivät tiedotustilaisuuden, jossa he ilmoittivat eronneensa Marcosin hallituksesta. Pian sen jälkeen myös Marcos piti oman tiedotustilaisuutensa, jossa hän kehotti Enrileä ja Ramosia antautumaan ja lopettamaan ”tyhmyydet”.
Illan tullen Enrile ja Ramos palasivat omiin tukikohtiinsa – Ramos Camp Crameen ja Enrile Camp Aguinaldoon. Yhdessä RAMin upseerien kanssa he julistivat johtavansa kapinaa.
Sunnuntai 23.2.1986
Aamulla Enrile siirtyi 400 sotilaan kanssa Camp Crameen odottamaan kenraali Verin johtaman armeijan hyökkäystä. Ver alkoi keskittää eliittijoukkoja EDSA-kehätien läheisyyteen, ja kaupungin yllä lensi armeijan helikoptereita sekä ilmavoimien suihkuhävittäjiä.
Cory Aquino, joka oli vetäytynyt Cebuun nunnien suojelukseen, kehotti filippiiniläisiä lähtemään kaduille tukemaan kapinallisia. Hän vaati Marcosia eroamaan, jotta vallanvaihto voitaisiin toteuttaa verettömästi.
Myös kardinaali Jaime Cardinal Sin vetosi radiossa kansaan ja pyysi ihmisiä kokoontumaan Camp Cramen ympärille suojelemaan kapinallisia. Kutsu sai tuhannet liikkeelle, ja pian EDSA-kehätie Camp Cramen edustalla täyttyi ihmisistä. Väkeä heilutti keltaisia lippuja ja rytmikkäät huudot kaikuivat: ”Cory! Cory! Cory!”
Cory Aquino palasi Manilaan ja linnoittautui siskonsa taloon Wack-Wackin vahvasti vartioidulle asuinalueelle nunnien turvaamana.
Maanantai 24.2.1986
Aamun koittaessa paniikki levisi EDSA-kehätiellä yöpyneiden ihmisten keskuuteen, kun seitsemän raketein varustettua taisteluhelikopteria lähestyi Camp Cramea. Jännitys purkautui kuitenkin yllättävällä tavalla: helikopterit laskeutuivat leiriin ja niiden lentäjät liittyivät kapinallisten puolelle.
Kaupungilla alkoi kiertää huhuja, että Marcosin perhe olisi paennut maasta. Pian presidentti Marcos kuitenkin ilmestyi perheineen televisioon varoittamaan kapinallisia tekojensa seurauksista ja vaatimaan näitä antautumaan välittömästi.
Kun kenraali Ver käski valiojoukkojensa hyökätä Camp Crameen pidättämään kapinalliset johtajat, sotilaat epäröivät. Hyökkäyksen sijaan he viivyttelivät ja kutsuivat lisävahvistuksia. Marcos yritti vielä neuvotella puhelimitse entisen puolustusministerinsä Enrilen kanssa, mutta tämä totesi, ettei ollut enää mitään neuvoteltavaa.
Lopulta armeijan tankit ja panssaroidut miehistönkuljetusvaunut lähtivät vyörymään kehätietä pitkin kohti Camp Cramea. Pian nähtiin yksi People Power -kansannousun tunnetuimmista kuvaelmista: valtavat ihmisjoukot pysäyttämässä tankkeja, nunnat polvistuneina jyrisevien teräshirviöiden eteen krusifikseja kohottaen.
Siviilit kiipesivät tankkien päälle ja ojensivat kukkia sekä savukkeita hämmentyneille sotilaille. Ver lähetti paikalle lisää joukkoja, mutta nämäkään eivät enää noudattaneet käskyjä, vaan siirtyivät kapinallisten puolelle.
Sitten tapahtui jotain hyvin hämmentävää. Televisio alkoi näyttämään suoraa lähetystä Malacañangin palatsista, jossa kenraali Ver aneli presidentiltä lupaa avata tuli väkijoukkoja vastaan. Sairaan ja väsyneen oloinen Marcos kieltäytyi kuitenkin jyrkästi.
Ver: ”Meidän täytyy pysäyttää heidät. Meillä on kaksi taisteluhävittäjää valmiina iskemään, Sir.”
Marcos: ”Minun määräykseni on olla hyökkäämättä.”
Ver: ”He keräävät siviilejä joukkojemme eteen. Emmehän me voi jatkuvasti perääntyä. Käskitte jo eilen perääntymään.”
Marcos keskeyttää: ”Käskin hajottamaan väkijoukon ilman ampumista.”
Ver: ”Emme voi jatkuvasti perääntyä...”
Marcos: ”Ei, Ei, Ei! Rauhoitu. Sinä hajotat väkijoukon ilman ammuskelua. Voit käyttää muita keinoja.”
Mitä ikinä Ferdinand Marcosista ajatteleekaan, tuota hetkeä voidaan pitää yhtenä hänen hienoimmista hetkistään valtiomiehenä: Hän kieltäytyi antamasta käskyä, joka olisi johtanut verilöylyyn.
Tiistai 25.2.1986
Tilanteen riistäytyessä yhä enemmän hänen käsistään, Marcos soitti yhdysvaltalaiselle senaattorille Paul Laxaltille kysyäkseen, voisiko Yhdysvallat vielä auttaa häntä. Laxalt otti yhteyttä presidentti Ronald Reaganiin ja ulkoministeri George Shultziin, ja soitti kahden tunnin kuluttua takaisin.
Seurasi puhelinkeskustelu, jonka Marcos aloitti kysymällä, mitä hänen pitäisi tehdä. Laxalt vastasi:
”Herra presidentti, minua eivät sido mitkään diplomaattiset rajoitteet. Puhun nyt vain omasta puolestani. Minusta teidän pitäisi erota – ja tehdä se siististi. Aika on tullut… Herra presidentti, oletteko vielä siellä?”
”Kyllä, olen täällä edelleen,” Marcos vastasi. ”Olen erittäin pettynyt.”
Marcos soitti vielä kerran puolustusministeri Juan Ponce Enrilelle yrittäen neuvotella ulospääsyä tilanteesta. Hän lupasi peruuttaa vaalien tuloksen ja asettaa Enrilen johtamaan väliaikaista hallitusta. Itse hän jäisi taustalle nimelliseksi presidentiksi virkakautensa loppuun, ja Enrile saisi hoitaa muut asiat haluamallaan tavalla. Enrile oli kuitenkin jo matkalla Cory Aquinon presidentin virkavalan vannomistilaisuuteen.
Muutamaa tuntia myöhemmin myös Marcos vannoi presidentin virkavalansa Malacañangin palatsissa, perheensä ja kyynelehtivien kannattajiensa ympäröimänä. Tilaisuus huipentui dramaattisesti, kun vanha mies kohotti oikean kätensä vannoakseen… Samassa televisiolähetys katkesi. Ramosin johtamat sotilaat olivat valloittaneet televisioaseman.
Palatsissa viimeisetkin toivon rippeet vaihtuivat hätäiseen pakkaamiseen ja paon valmisteluun. Väkijoukkoja oli jo kokoontunut porttien ulkopuolelle mellakoimaan. Kun viimeinen amerikkalaisten lähettämä helikopteri nousi ilmaan Malacañangin pihalta, palatsin puolustajat antautuivat. He riisuivat kiireesti univormunsa, pukeutuivat farkkuihin ja t-paitoihin ja sekoittuivat riemuitsevaan väkijoukkoon, joka kiipesi palatsin aitojen yli ja rynni rikottujen porttien läpi.
Marcos perheineen lennätettiin ensin Clarkin lentotukikohtaan, josta jatkettiin Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohtaan Guamille. Nopean koneenvaihdon jälkeen matka jatkui Havaijille, missä Ferdinand Marcos vietti kolme viimeistä elinvuottaan maanpaossa perheensä kanssa.
Jälkinäytös
Niille, jotka uskoivat People Power -kansannousun jakaneen ihmiset ”hyviin” ja ”pahoihin”, seuraavat kuukaudet tarjosivat runsaasti aihetta tarkastella uudelleen uskomustensa perustaa. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Gringo Honasan, vallankumouksen ikonisin sankari, järjesti sotilasvallankaappausyrityksen juuri sitä hallitusta vastaan, jonka synnyttämisessä hänellä oli ollut keskeinen rooli. Se oli ensimmäinen niistä monista kapinayrityksistä, jotka varjostivat Cory Aquinon presidenttikautta.
Vuonna 1990 Enrile purki tuntojaan radiohaastattelussa ja myönsi tehneensä vakavan virheen tukiessaan Aquinon hallinnon perustamista: ”Olen pahoillani… Pyydän ihmisiltä anteeksi noita tapahtumia.” Jo kauan ennen Enrilen tunnustusta hallinnon sisäiset ristiriidat ja kovakouraiset otteet olivat kuitenkin jo hajottaneet loputkin harhakuvat hyvyyden voimien voitosta.
Jälkeenpäin on helppo nähdä, ettei People Power -kansannousu ollut mikään pyhä ristiretki ”pahaa diktaattoria” vastaan. Filippiinien poliittisessa perinteessä se oli eräänlainen näyttelijöiden vaihto kesken näytelmän. Siinä maata hallitsevat poliittiset dynastiat vaihtoivat paikkoja – tosin tavallista näyttävämmällä tavalla.
Vuoteen 1997 mennessä lähes kaikki Marcosin maasta karkottamat tai hänen kanssaan paenneet henkilöt olivat palanneet Filippiinien politiikkaan. Siellä he jatkavat edelleen samaa näytelmää – osa jo toisen tai kolmannen polven näyttelijöinä.
Aiheesta lisää:
Marcosin sotatilalait – Filippiinien pysyvä poikkeustila
Filippiiniläinen demokratia – Vallaton välitila
Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?
