Pinoy Pride tarkoittaa yksinkertaisimmillaan ylpeyttä Filippiineistä, filippiiniläisestä kulttuurista ja omasta filippiiniläisyydestä. Se kuulostaa tavalliselta kansallisylpeydeltä, kunnes huomaa, kuinka se toimii. Yksi filippiiniläinen voittaa nyrkkeilyottelun Las Vegasissa, ja seuraavana aamuna tuntuu kuin koko kansakunta olisi ollut kehässä mukana lyömässä.
Manny Pacquiao oli tästä lähes täydellinen esimerkki. Hänen suurten otteluidensa aikana Filippiinit hiljeni tavalla, johon normaalisti tarvitaan vähintään pitkä sähkökatko. Kun Pacquiao voitti, hän ei vain voittanut vastustajaansa – Filippiinit voitti. Ja mikä tärkeintä, maailma näki sen.
Sama mekanismi toimii laulajien, näyttelijöiden, urheilijoiden ja kauneuskuningattarien kohdalla. Kansainvälisesti menestyvä filippiiniläinen muuttuu nopeasti todisteeksi siitä, että filippiiniläiset ovat lahjakkaita, sitkeitä, kauniita, musikaalisia ja todennäköisesti myös maailman ystävällisimpiä ihmisiä. Yksilön saavutus muuttuu välittömästi kansalliseksi omaisuudeksi.
Eikä menestyjän tarvitse välttämättä olla edes kovin filippiiniläinen. Filippiiniläinen äiti on erinomainen, isoäiti täysin hyväksyttävä ja tarvittaessa sukupuuta voidaan tutkia hieman pidemmälle. Jos Hollywood-tähden isoäidin naapurin serkun äiti syntyi Cebussa, ollaan jo vaarallisen lähellä kansallista juhlapäivää.
Tässä on Pinoy Priden ensimmäinen paradoksi. Kyse on ylpeydestä omasta identiteetistä, mutta sen voimakkaimmat hetket syntyvät usein silloin, kun joku muu huomaa sen. Filippiiniläisyys tuntuu hetkeksi vielä hienommalta, kun myös maailma vahvistaa asian.
Kolmesataa vuotta Espanjaa ja vähän Amerikkaa päälle
Ilmiötä on vaikea ymmärtää ilman Filippiinien historiaa. Filippiinit eli yli 300 vuotta Espanjan siirtomaavallan alla, minkä jälkeen maa oli vuosikymmeniä Yhdysvaltojen vallan ja voimakkaan vaikutuksen piirissä. Siinä ajassa ehtii oppia yhtä ja toista myös siitä, kenen kulttuuria, kieltä ja elämäntapaa pidetään hienona.
Tähän historialliseen perintöön liitetään Filippiineillä usein käsite colonial mentality. Sillä tarkoitetaan taipumusta pitää ulkomaista – etenkin länsimaista – paikallista parempana. Valkoisempi iho, amerikkalainen tutkinto tai länsimaiselta kuulostava englannin aksentti ovat vuosikymmenten ajan toimineet sosiaalisen nousun lisävarusteina.
Pinoy Pride on tavallaan tämän ilmiön vastalääke. Se huutaa: meilläkin on jotain arvokasta. Meidän ruokamme, ihmisemme, kulttuurimme ja saavutuksemme ovat asioita, joista kannattaa olla ylpeä. Siinä mielessä ilmiössä on paljon tervettä ja jopa tarpeellista kansallista itsetuntoa.
Mutta lääkkeellä on kiinnostava sivuvaikutus. Jos oman arvon vahvistamiseen tarvitaan jatkuvasti ulkopuolista hyväksyntää, kolonialistinen peili ei olekaan kokonaan kadonnut. Sen eteen on vain ripustettu Filippiinien lippu.
Siksi amerikkalaisen tubettajan mielipide Jollibeesta voi saada yllättävän suuren merkityksen. Kun hän puree Chickenjoyta, nostaa peukalon ja ilmoittaa sen olevan ”absolutely amazing”, miljoonat filippiiniläiset voivat huokaista helpotuksesta. Kansallinen ruokakulttuuri on jälleen kerran läpäissyt riippumattoman kansainvälisen arvioinnin.
Pinoy Pride muuttaa suomalaiseen kotiin
Suomalais-filippiiniläisessä parisuhteessa Pinoy Pride muuttuu teoriasta käytännöksi. Filippiiniläinen puoliso voi asua Suomessa vuosikymmeniä, puhua suomea, maksaa suomalaisia veroja ja valittaa marraskuusta täysin kantasuomalaisella ammattitaidolla. Silti Filippiinit kulkee mukana matkalaukussa, keittiössä, puhelimessa ja usein myös keskusteluissa.
Parhaimmillaan tämä on suuri rikkaus. Lapset saavat kaksi kulttuuria, kaksi sukua ja kaksi tapaa katsoa maailmaa. He voivat syödä jouluna kinkkua ja seuraavana päivänä adoboa sekä oppia, että suomalainen hiljaisuus ja filippiiniläinen sukujuhla edustavat saman ihmislajin kahta äärimmäistä käyttäytymismallia.
Pinoy Pride ylläpitää myös yhteyttä kotimaahan. Filippiiniläinen puoliso haluaa usein lasten tuntevan sukunsa, ruokansa, juhlansa ja kulttuurinsa. Lapsen menestyskin on helposti koko suvun saavutus. Kun suomalainen näkee valmistujaiskuvassa yhden vastavalmistuneen, filippiiniläinen näkee siinä 37 sukulaisen onnistuneen pitkäaikaisprojektin.
Haastavammaksi tilanne muuttuu silloin, kun suomalainen erehtyy vertailemaan maiden käytäntöjä. Hän voi luulla keskustelevansa liikenteestä, koulutuksesta tai viranomaisista. Filippiiniläinen puoliso saattaa kuulla: ”Suomi on parempi kuin Filippiinit, suomalaiset ovat parempia kuin filippiiniläiset ja mahdollisesti myös sinun äitisi pancit kaipaa kehittämistä.”
Tässä kohtaa on hyvä tuntea parisuhteen kirjoittamaton perustuslaki. Filippiiniläinen saa sanoa Manilan liikennettä järjettömäksi, poliitikkoja korruptoituneiksi ja viranomaisia tehottomiksi. Kun suomalainen toteaa täsmälleen saman asian, kyseessä saattaakin olla törkeä puuttuminen Filippiinien sisäisiin asioihin. Käytännössä kritiikkioikeus on siis olemassa, mutta sen ehdot kannattaa lukea tarkasti.
Pinoy baiting – kun kansallisylpeys löysi algoritmin
Sosiaalinen media on tehnyt Pinoy Pridesta myös kaupallisen tuotteen. Ulkomainen sisällöntuottaja voi huomata nopeasti, että Filippiinejä käsittelevä positiivinen video kerää poikkeuksellisen paljon katselukertoja, kommentteja ja jakoja. Sen jälkeen algoritmi ja yrittäjähenki löytävät yleensä toisensa.
Ensimmäinen video voi olla ”My First Time in the Philippines”. Seuraavaksi tulee ”Why Filipinos Are So Friendly”, sitten ”Filipino Food Changed My Life” ja lopulta ”10 Reasons Why the Philippines Is the Greatest Country on Earth”. Tässä vaiheessa tubettaja ei välttämättä enää tiedä, muuttuiko hänen elämänsä todella pancitin vuoksi, mutta katsojaluvut kertovat, ettei asiaa kannata lähteä turhaan selvittämään.
Tätä huomion ja katselukertojen kalastelua Filippiineihin vetoavalla sisällöllä kutsutaan usein Pinoy baitingiksi. Kaikki Filippiinejä kehuvat ulkomaalaiset eivät tietenkään kalastele katsojia, mutta ilmiö on riittävän tunnettu, jotta filippiiniläiset itsekin vitsailevat siitä. Kansallisylpeydestä on tullut digitaalinen luonnonvara, jota voidaan louhia YouTubessa ilman ympäristölupaa.
Sama mekanismi näkyy uutisissa. Jos kansainvälisesti tunnetulla ihmisellä on filippiiniläisiä sukujuuria, asia nostetaan mielellään esille. Mitä suurempi saavutus, sitä tarkemmin sukupuu tutkitaan. Maailma saattaa nähdä Oscar-voittajan; Filippiineillä saatetaan nähdä ennen kaikkea jonkun Batangasista maailmalle lähteneen isoäidin lapsenlapsi.
Ilmiön nurja puoli paljastuu, kun ulkomaalainen lakkaa kehumasta. ”Filipinos are the friendliest people in the world” on erinomainen analyysi, mutta ”Manilan kaupunkisuunnittelussa on ongelmia” saattaa jo osoittaa huolestuttavaa ymmärtämättömyyttä paikallisesta kulttuurista. Vaaralliseksi tilanne muuttuu, kun sama tubettaja julkaisee videon ”Five Things I Don’t Like About the Philippines”. Joskus ratkaisevaa ei siis ole se, mitä sanotaan, vaan sanooko sen perheenjäsen vai vieras.
Kansallisylpeys on hyvä renki ja erinomainen vaaliavustaja
Pinoy Pridessa on paljon aidosti hyvää. Filippiinit on valtavan monimuotoinen saarivaltio, jossa puhutaan lukuisia kieliä ja jossa alueelliset identiteetit ovat vahvoja. Yhteinen filippiiniläisyys tarjoaa jotain, jonka alle cebuanot, ilocanot, tagalogit ja monet muut voivat ainakin hetkeksi kokoontua.
Kansallisylpeys voi myös synnyttää tervettä kunnianhimoa. Filippiinien ei tarvitse hyväksyä ajatusta, että parhaat tuotteet, koulutus, teknologia tai ideat tulevat aina ulkomailta. Terve Pinoy Pride sanoo, että omaa yhteiskuntaa kannattaa kehittää juuri siksi, että siitä välitetään.
Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun ylpeydestä tehdään suojakilpi todellisuutta vastaan ja rakkaus kotimaahan muuttuu vaatimukseksi olla puhumatta sen ongelmista. Korruptiotilasto, koulutuksen heikot tulokset tai köyhyyttä koskeva tutkimus ei ole hyökkäys Filippiinejä vastaan. Jos huono uutinen tulkitaan automaattisesti maan mustamaalaamiseksi, kansallisylpeydestä tulee helposti kansallinen silmälappu.
Tämän psykologian poliitikot ovat ymmärtäneet kaikkialla, missä on lippuja, vaaleja ja riittävän suuria kaiuttimia. Kun poliitikko onnistuu yhdistämään oman henkilönsä kansakuntaan, tapahtuu pieni poliittinen ihme: poliitikon arvostelemisesta tulee isänmaan arvostelemista. Ja jos poliitikko vielä onnistuu vakuuttamaan edustavansa ”todellista kansaa”, hänen vastustajansa voidaan kätevästi siirtää vääränlaisten filippiiniläisten osastolle.
Terve kansallisylpeys kestää kritiikin. Se voi sanoa samanaikaisesti: rakastan tätä maata ja tämä asia täällä toimii surkeasti. Ongelmallinen kansallisylpeys tarvitsee toisen lauseen tilalle selityksen siitä, miksi ongelman maininnut henkilö ei ymmärrä Filippiinejä. Ero näyttää pieneltä, mutta ensimmäinen rakentaa yhteiskuntaa ja toinen lähinnä Facebookin kommenttiketjuja.
Ja sitten suomalainen katsoo peiliin
Tässä vaiheessa suomalaisen olisi helppo hymähtää hyväntahtoisesti filippiiniläisille. Kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä kansallisen itsetunnon peili toimii myös toiseen suuntaan. Suomessa ilmiötä ei kutsuta Pinoy Prideksi, koska se kuulostaisi aivan liian tunteelliselta, mutta meillä on siitä oma pohjoismainen mallimme.
Suomalainen media rakastaa uutisia siitä, mitä ulkomailla ajatellaan Suomesta. Kun amerikkalainen lehti kehuu koulujärjestelmää, brittiläinen näyttelijä saunaa tai joku kansainvälinen tutkimus julistaa Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi, uutinen leviää nopeasti. Erityisen tärkeää näyttää olevan, että joku muu kertoo meidän olevan hyviä.
Suomalainen ei kuitenkaan huuda ”Proud to be Finnish!” Hän sanoo: ”No, eihän tässä nyt mitään ihmeellistä ole” ja käyttää sen jälkeen kaksikymmentä minuuttia selittämiseen, miksi suomalainen koulu, sauna, puolustusvoimat, luonto, rehellisyys, sosiaaliturva, kraanavesi ja astiankuivauskaappi ovat maailman parhaita. Kansallisylpeys on samaa tavaraa, mutta pakkaus on mattapintainen ja väritys harmaa.
Myös suomalainen suhtautuminen kritiikkiin riippuu joskus siitä, kuka puhuu. Suomalaiset saavat keskenään todeta maan olevan pimeä, kallis, byrokraattinen ja täynnä ihmisiä, jotka eivät puhu bussissa toisilleen. Mutta jos ulkomaalainen ilmoittaa Suomen olevan tylsä paikka, kansallinen puolustusjärjestelmä saattaa aktivoitua nopeammin kuin itärajalla.
Ehkä suomalainen ja filippiiniläinen eivät siis lopulta ole tässä niin erilaisia. Filippiiniläinen nostaa lipun ja sanoo: ”Proud to be Pinoy!” Suomalainen vakuuttaa, ettei tarvitse muiden hyväksyntää, ja menee kotiin tarkistamaan, sijoittuiko Suomi tänä vuonna onnellisuusvertailussa varmasti ennen Ruotsia. Heti sen jälkeen hän avaa uutisen otsikolla ”Mitä mieltä amerikkalaiset ovat suomalaisesta saunasta”.
Terve Pinoy Pride sanoo: ”Olen ylpeä Filippiineistä, vaikka tiedän hyvin sen ongelmat.” Epäterve versio sanoo: ”Koska olen ylpeä Filippiineistä, sinun ei pitäisi puhua sen ongelmista.” Ja ehkä sama testi toimii Suomessakin. Aito kansallinen itsetunto ei tarvitse jatkuvaa kehumista eikä pelkää kritiikkiä. Filippiiniläisen pitäisi ehkä kestää se, ettei amerikkalainen pitänyt Jollibeesta – ja suomalaisen se, että sama mies sylki salmiakin roskakoriin.
Samaa aihetta sivuten:
Mulle ei vittuilla – Kansainvälinen syväsuomalaisuus
Filippiiniläinen ruoka – Kaikella rakkaudella, mutta…
