Pinoy Pride tarkoittaa yksinkertaisimmillaan ylpeyttä Filippiineistä, filippiiniläisestä kulttuurista ja omasta filippiiniläisyydestä. Kun yksi filippiiniläinen voittaa nyrkkeilyottelun Las Vegasissa, seuraavana aamuna tuntuu siltä kuin koko kansakunta olisi ollut hänen kanssaan kehässä.
Manny Pacquiao oli lähes täydellinen esimerkki siitä, miten Pinoy Pride käytännössä ilmenee. Hänen suurten otteluidensa aikana Filippiinit hiljeni tavalla, johon normaalisti tarvitaan vähintään pitkä sähkökatko. Kun Pacquiao voitti, kyse ei ollut enää vain hänen voitostaan – koko Filippiinit voitti hänen mukanaan. Ja mikä tärkeintä, koko maailma näki sen.
Sama mekanismi toimii laulajien, näyttelijöiden, urheilijoiden ja kauneuskuningattarien kohdalla. Kansainvälisesti menestyvä filippiiniläinen muuttuu nopeasti todisteeksi siitä, että filippiiniläiset ovat lahjakkaita, sitkeitä, kauniita, musikaalisia ja todennäköisesti myös maailman ystävällisimpiä ihmisiä. Yksilön saavutus muuttuu välittömästi kansalliseksi omaisuudeksi.
Eikä menestyjän tarvitse välttämättä olla edes kovin filippiiniläinen. Filippiiniläinen äiti riittää, isoäiti täysin hyväksyttävä ja tarvittaessa sukupuuta voidaan tutkia hieman pidemmälle. Jos Hollywood-tähden isoäidin naapurin serkun äiti syntyi Cebussa, ollaan jo vaarallisen lähellä kansallista juhlapäivää.
Kolmesataa vuotta Espanjaa ja vähän Amerikkaa päälle
Filippiinit eli yli 300 vuotta Espanjan siirtomaavallan alla, minkä jälkeen maa oli vuosikymmeniä Yhdysvaltojen vallan ja voimakkaan vaikutuksen piirissä. Siinä ajassa ehtii oppia yhtä ja toista myös siitä, kenen kulttuuria, kieltä ja elämäntapaa pidetään parempana.
Tähän historialliseen perintöön liitetään usein käsite colonial mentality. Sillä tarkoitetaan taipumusta pitää kaikkea ulkomaista – etenkin länsimaista – paikallista parempana. Vaaleampi iho, amerikkalainen tutkinto tai länsimaiselta kuulostava englannin aksentti ovat vuosikymmenten ajan toimineet sosiaalisen nousun lisävarusteina.
Pinoy Pride on tavallaan tämän ilmiön vastalääke. Se huutaa: meilläkin on jotain arvokasta. Meidän ruokamme, kulttuurimme ja saavutuksemme ovat asioita, joista voimme olla ylpeitä. Siinä mielessä ilmiössä on paljon tervettä ja jopa tarpeellista kansallista itsetuntoa.
Mutta lääkkeellä on kiinnostava sivuvaikutus. Jos oman arvon vahvistamiseen tarvitaan jatkuvasti ulkopuolista hyväksyntää, kolonialistinen peili ei olekaan kokonaan kadonnut. Sen eteen on vain ripustettu Filippiinien lippu.
Siksi amerikkalaisen tubettajan mielipide Jollibeesta voi saada yllättävän suuren merkityksen. Kun hän puree Chickenjoyta, nostaa peukalon ja ilmoittaa sen olevan ”absolutely amazing”, miljoonat filippiiniläiset voivat huokaista helpotuksesta. Kansallinen ruokakulttuuri on jälleen kerran läpäissyt riippumattoman kansainvälisen arvioinnin.
Pinoy Pride muuttaa suomalaiseen kotiin
Suomalais-filippiiniläisessä parisuhteessa Pinoy Pride muuttuu teoriasta käytännöksi. Filippiiniläinen puoliso voi asua Suomessa vuosikymmeniä, puhua suomea ja valittaa marraskuusta täysin kantasuomalaisella ammattitaidolla. Silti Pinoy Pride kulkee mukana keittiössä, puhelimessa ja usein myös keskusteluissa.
Parhaimmillaan tämä on rikkaus. Lapset saavat kaksi kulttuuria, kaksi sukua ja kaksi tapaa katsoa maailmaa. He voivat syödä jouluna kinkkua ja seuraavana päivänä adoboa sekä oppia, että suomalainen hiljaisuus ja filippiiniläinen sukujuhla edustavat saman ihmislajin kahta äärimmäistä käyttäytymismallia.
Pinoy Pride ylläpitää myös yhteyttä kotimaahan. Filippiiniläinen puoliso haluaa usein lasten tuntevan sukunsa, ruokansa, juhlansa ja kulttuurinsa. Lapsen menestyskin on helposti koko suvun saavutus. Kun suomalainen näkee valmistujaiskuvassa yhden vastavalmistuneen, filippiiniläinen näkee siinä 37 sukulaisen onnistuneen pitkäaikaisprojektin.
Haastavammaksi tilanne muuttuu silloin, kun suomalainen erehtyy vertailemaan maiden käytäntöjä. Hän voi luulla keskustelevansa liikenteestä, koulutuksesta tai viranomaisista. Filippiiniläinen puoliso saattaa kuulla: ”Suomi on parempi kuin Filippiinit ja suomalaiset ovat parempia kuin filippiiniläiset.”
Tässä kohtaa on hyvä tuntea parisuhteen kirjoittamaton perustuslaki. Filippiiniläinen saa sanoa Manilan liikennettä järjettömäksi, poliitikkoja korruptoituneiksi ja viranomaisia tehottomiksi. Kun suomalainen toteaa täsmälleen saman asian, kyseessä saattaa olla törkeä puuttuminen Filippiinien sisäisiin asioihin. Teoriassa oikeus kritiikkiin on olemassa, mutta sen käytännön ehdot kannattaa lukea tarkasti.
Kun kansallisylpeys löysi algoritmin
Sosiaalinen media on tehnyt Pinoy Pridesta myös kaupallisesti hyödynnettävän ilmiön. Ulkomainen sisällöntuottaja huomaa nopeasti, että Filippiinejä ylistävä video kerää helposti poikkeuksellisen paljon katselukertoja, kommentteja ja jakoja.
Ensimmäinen video voi olla ”My First Time in the Philippines”. Seuraavaksi tulee ”Why Filipinos Are So Friendly”, ja lopulta ”10 Reasons Why the Philippines Is the Greatest Country on Earth”. Tässä vaiheessa tubettaja ei välttämättä enää tiedä, paljonko väitteissä on perää, mutta katsojaluvut kertovat, ettei asiaa kannata lähteä turhaan selvittämään.
Tätä huomion ja katselukertojen kalastelua Filippiineihin vetoavalla sisällöllä kutsutaan Pinoy baitingiksi. Kaikki Filippiinejä kehuvat ulkomaalaiset eivät tietenkään kalastele katsojia, mutta ilmiö on riittävän tunnettu, jotta filippiiniläiset itsekin vitsailevat siitä.
Ilmiön nurja puoli paljastuu, kun ulkomaalainen lakkaa kehumasta. ”Filipinos are the friendliest people in the world” on erinomainen analyysi, mutta ”Five Things I Don’t Like About the Philippines” osoittaa huolestuttavaa ymmärtämättömyyttä paikallisesta kulttuurista.
Kansallisylpeys on hyvä renki ja erinomainen vaaliavustaja
Pinoy Pridessa on paljon aidosti hyvää. Filippiinit on monimuotoinen saarivaltio, jossa puhutaan lukuisia kieliä ja jossa alueelliset identiteetit ovat vahvoja. Yhteinen filippiiniläisyys tarjoaa jotain, jonka alle cebuanot, ilocanot, tagalogit ja monet muut voivat ainakin hetkeksi kokoontua.
Kansallisylpeys voi myös synnyttää tervettä kunnianhimoa. Filippiinien ei tarvitse hyväksyä ajatusta, että parhaat tuotteet, koulutus, teknologia tai ideat tulevat aina ulkomailta. Terve Pinoy Pride sanoo, että omaa yhteiskuntaa kannattaa kehittää juuri siksi, että siitä välitetään.
Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun kansallisylpeydestä tehdään suojakilpi todellisuutta vastaan ja rakkaus kotimaahan muuttuu vaatimukseksi olla puhumatta sen ongelmista. Jos huono uutinen tulkitaan automaattisesti maan mustamaalaamiseksi, kansallisylpeydestä tulee helposti kansallinen silmälappu.
Tämän psykologian poliitikot ovat ymmärtäneet kaikkialla, missä on lippuja, vaaleja ja riittävän suuria kaiuttimia. Kun poliitikko onnistuu samaistamaan itsensä kansakuntaan, hänen arvostelemisensa alkaa helposti näyttäytyä koko isänmaan arvostelemisena. Ja jos hän vielä onnistuu vakuuttamaan olevansa ”todellisen kansan” ääni, vastustajat on helppo leimata epäisänmaallisiksi filippiiniläisiksi.
Terve kansallisylpeys kestää myös kritiikkiä. Se pystyy sanomaan samaan aikaan: rakastan tätä maata, mutta tämä asia täällä toimii surkeasti. Ongelmallinen kansallisylpeys taas tarvitsee nopeasti selityksen sille, miksi ongelman esiin nostanut henkilö ei ymmärrä Filippiinejä tai ole oikeutettu sitä arvostelemaan. Ero saattaa vaikuttaa pieneltä, mutta ensimmäinen rakentaa yhteiskuntaa ja toinen lähinnä Facebookin kommenttiketjuja.
Ja sitten suomalainen katsoo peiliin
Tässä vaiheessa suomalaisen olisi helppo hymähtää hyväntahtoisesti filippiiniläisille. Kannattaa kuitenkin olla varovainen, sillä kansallisen itsetunnon peili toimii myös toiseen suuntaan. Suomessa ilmiötä ei kutsuta Finnish Prideksi, koska se kuulostaisi aivan liian dramaattiselta, mutta meillä on siitä oma pohjoismainen mallimme.
Myös suomalaiset rakastavat kuulla, mitä meistä maailmalla ajatellaan. Kun amerikkalainen lehti ylistää koulujärjestelmäämme, brittiläinen näyttelijä ihastuu saunaan tai kansainvälinen tutkimus julistaa Suomen jälleen maailman onnellisimmaksi maaksi, uutinen löytää nopeasti tiensä suomalaismediaan – ja usein myös ylpeinä jaettavaksi sosiaaliseen mediaan.
Suomalainen ei kuitenkaan huuda ”Proud to be Finnish!” Hän sanoo: ”No, eihän tässä nyt mitään ihmeellistä ole” ja käyttää sen jälkeen kaksikymmentä minuuttia selittämiseen, miksi suomalainen koulu, sauna, puolustusvoimat, luonto, rehellisyys, sosiaaliturva, kraanavesi ja astiankuivauskaappi ovat maailman parhaita. Kansallisylpeys on samaa tavaraa, mutta pakkaus on mattapintainen ja väritys harmaa.
Myös suomalaisten suhtautuminen kritiikkiin riippuu joskus siitä, kuka sitä esittää. Keskenämme voimme aivan hyvin todeta Suomen olevan pimeä, kallis ja byrokraattinen maa, jossa ihmiset istuvat bussissa mieluummin kolmen penkkirivin päässä toisistaan kuin sanovat huomenta. Mutta annapa ulkomaalaisen kutsua Suomea tylsäksi, niin kansallinen puolustusjärjestelmä saattaa aktivoitua nopeammin kuin itärajalla.
Ehkä suomalainen ja filippiiniläinen eivät lopulta ole tässä suhteessa kovin erilaisia. Filippiiniläinen nostaa lipun ja julistaa: ”Proud to be Pinoy!” Suomalainen puolestaan vakuuttaa, ettei kaipaa muiden hyväksyntää – ja menee sitten kotiin tarkistamaan, sijoittuiko Suomi tämän vuoden onnellisuusvertailussa varmasti Ruotsin edelle. Heti perään hän avaa uutisen otsikolla: ”Mitä mieltä amerikkalaiset ovat suomalaisesta saunasta?”
Samaa aihetta sivuten:
Mulle ei vittuilla – Kansainvälinen syväsuomalaisuus
Filippiiniläinen ruoka – Kaikella rakkaudella, mutta…
