Suomalainen uskoo, että säännöt tekevät elämästä turvallista. Filippiiniläinen taas luottaa siihen, että sukulaiset tekevät elämästä mahdollista. Ja molemmat toivovat kulkevansa kohti parempaa tulevaisuutta.
Me suomalaiset olemme syntyneet maailmaan, jossa värit ovat selkeät: sininen ja valkoinen. Katsomme kotimaatamme näiden värien mukana kulkevien arvojen ja muistojen läpi. Mitä pidempään ulkosuomalainen elää maailmalla, sitä useammin hän alkaa arvostaa sitä Suomea, josta aikoinaan lähti.
Mutta onko tuo Suomi enää olemassa – se, johon ulkosuomalaisen olisi hyvä palata? Tämän päivän Suomi tuntuu olevan yhteiskunnallinen vapaapainiareena, jossa valtiolle kuuluvat ydintehtävät on jätetty rempalleen ja korvattu abstrakteilla aatteilla ja epämääräisellä arvoretoriikalla. Kansakunta ottaa matsia itseään vastaan, talouden pohja notkuu velkavuorten painosta, ja mikään ei tunnu liikkuvan ilman valtion epätoivoisia yrityksiä “tukea” ja “kehittää” – kulttuurista urheiluun ja päivähoidosta elinkeinopolitiikkaan.
Suomen pitäisi olla maailman onnellisin maa. Ja onhan se – ainakin tutkimusten mukaan, joissa onnellisuus määritellään muodossa: “ei vielä kuollut”. Ulkomailta katsottuna Suomi näyttää silti yhä turvasatamalta – paikalta, johon voi palata, jos elämä Floridan auringossa, Belgian byrokratiassa tai Tokion ihmisvilinässä alkaa tuntua liian raskaalta.
Lumihangessa vai bambumajassa?
Katsotaanpa muutamalla kepeällä rinnastuksella, millaisia perustavanlaatuisia eroja ulkosuomalainen kokee esimerkiksi Suomen ja Filippiinien välillä. Kun vertailee näitä kahta maailmaa, huomaa molemmissa jotakin arvokasta: Suomessa järjestyksen, Filippiineillä joustavuuden.
Moni ulkosuomalainen elää siinä ihanassa Suomi-illuusiossa, jossa koko kansa laulaa Finlandia-hymniä lumihangessa ja jakaa yhteisiä sukupolvikokemuksia, kuten lamavuodet ja jääkiekon maailmanmestaruudet. Filippiineillä vastaava yhteisöllisyys syntyy, kun koko kylä kerääntyy yhden television ääreen seuraamaan Miss Universum -finaalia tai Manny Pacquiaon loputonta mestaruusjahtia.
Nyky-Suomi on muuttunut osallistuvaksi performanssiksi, joka ujuttaa lonkeronsa kaikkeen mahdolliseen – kesämökin kompostin lämpötilasta koiran sukupuoli-identiteettiin. Filippiineillä valtio taas muistuttaa etäistä sukulaista, joka joskus soittaa ja pyytää rahaa, mutta ei ole kiinnostunut hyvin- tai pahoinvoinnistasi – se jää sinun omalle vastuullesi.
Suomessa luotetaan siihen, että valtio tietää, mitä tekee. Filippiineillä luotetaan siihen, ettei valtio tiedä, mitä tekee. Suomessa uskotaan sääntöihin, Filippiineillä siihen, että asiat kyllä järjestyvät – ja jos eivät järjesty, niin ainakin joku laulaa karaokessa My Wayn niin tunteella, että koko ongelma unohtuu.
Lintukoto, kookospalmu ja klaanipolitiikka
Suomi muistutti aikanaan turvallista Muumilaaksoa, jossa kaikki kokivat kuuluvansa samaan kansakuntaan. Nykyään se muistuttaa enemmän EU:n tukemaa harrastajateatteria: kaikilla on vuorosanat, mutta kukaan ei tiedä, mitä näytelmää ollaan esittämässä. Filippiinit taas on kuin kesäteatteri ilman ohjaajaa ja ilman käsikirjoitusta – mutta lavalla on aina joku, joka hymyilee leveästi, kuin kaikki olisi hallinnassa, samalla kun kulisseissa kookospalmu rojahtaa ja sähkölinja kipinöi.
Molemmissa maissa politiikka on kilpahuutoa, jonka yhteys arkitodellisuuteen on ohut, ja vastakkainasettelu kuuluu retoriikkaan. Helsingissä keskustelu alkaa kysymyksellä ”vasemmisto vai oikeisto?”, mikä käytännössä tulkitaan: ”Oletko mieluummin kommunisti vai fasisti?” Manilassa ei turhaan vaivauduta ideologisiin pohdiskeluihin, vaan siellä kysytään suoraan: ”Kumman klaanin poliitikko lahjoi sinut tällä kertaa?”
Suomessa tästä seuraa loputon väittely: toinen sanoo ”Onpas ongelma”, johon toinen vastaa ”Eipäs ole”. Filippiineillä keskustelu on suorasukaisempaa: ”Teidän poliitikko varastaa.” – ”Niin, mutta sinun poliitikkosi varastaa vielä enemmän.” Lopputulos on molemmissa maissa sama: kaikilla on vahva tunne siitä, että joku jossain kusettaa.
Sukupuolia, serkkuja ja sananvapautta
Suomalaisessa demokratiassa 200 kansanedustajaa saa pitkän parlamentaarisen väännön jälkeen aikaiseksi päätöksen, jonka takana kaikki seisovat, mutta joka ei miellytä ketään. Filippiiniläisessä demokratiassa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut vain sattuvat olemaan tasa-arvoisempia kuin toiset.
Kun suomalainen poliitikko lipsauttaa ”ongelmallisen” adjektiivin, kansakunta syöksyy vihapuhekriisiin. Asiantuntijat saivartelevat sanan merkityksestä viikkokausia ja lopulta joku vaatii uutta sensuurilakia. Filippiineillä sen sijaan presidentti voi kutsua poliittista vastustajaansa huoraksi kansallisessa televisiossa, ja kansa kohauttaa olkiaan: ”Hyvä että sanoi, muuten olisi jäänyt sanomatta.”
Tästä onkin luontevaa hypätä sukupuolikysymykseen. Suomessa on ihmisiä, jotka ovat onnistuneet loihtimaan sukupuolia enemmän kuin kaksi. Filippiineillä asiaa ei problematisoida: kirkko ja perinteet määrittävät roolit, mutta lähes jokaisessa suvussa on myös se yksi serkku, jota kaikki kutsuvat ”tädiksi”.
Toinen on toista maata
Jos joku vielä kuvittelee, että Suomi on rationaalisen järjen kehto ja Filippiinit pelkkä tunnekuohujen meri, kannattaa kokeilla hakea rakennuslupaa molemmissa maissa. Suomessa prosessi kestää yhdeksän kuukautta, ja lopputuloksena syntyy paperi, joka kieltää rakentamisen. Filippiineillä taas lupa heltiää kolmessa päivässä – jos vain tuntee oikean ihmisen. Rakennus tosin romahtaa pian, sillä perustusten raudoitukset ovat päätyneet samaisen ihmisen kaukaisille sukulaisille.
Suomalaiselle byrokratia on kuin kirurgin veitsi: terävä, kylmä ja armoton. Jos lomakkeessa yksikin rasti lipsahtaa väärään ruutuun, alkaa uhkailu etuuksien takaisinperinnällä – vaikka et olisi vielä ehtinyt niitä saadakaan. Filippiineillä byrokratia muistuttaa machete-viidakkoveistä: sillä raivataan polkua virastoviidakossa eteenpäin, ja juuri kun luulet päässeesi perille, eteesi ilmestyy express lane -vaihtoehto – kunhan vain suostut maksamaan pienen ’käsittelymaksun’.
Suomessa turvallisuus tarkoittaa sitä, että uskallat hetkeksi jättää julkisen sähköpotkulaudan S-marketin eteen. Filippiineillä turvallisuus taas on sitä, että perheen vartija torkkuu muovituolissa pihan portilla ja koira haukkuu, jos joku kävelee ohi liian hitaasti.
Suomalaisissa kouluissa oppilas ajautuu eksistentiaaliseen kriisiin, jos koulun WiFi pätkii. Filippiineillä pettymys on hieman suurempi, jos koulua ei enää olekaan – taifuuni kun vei sen mennessään.
Filippiineiltä on lähtenyt kymmeniä miljoonia ihmisiä ulkomaille töihin, mutta he eivät ole luopuneet kielestään, perinteistään tai erikoisista tavoistaan. Jos filippiiniläinen voi laulaa tagalogiksi suomalaisessa karaokebaarissa, miksei suomalainen voisi puhua suomea Helsingin keskustassa ilman, että jo kolmas vastaantulija ehdottaa englantiin siirtymistä?
Suomi, suomalaisuus ja ulkosuomalaisuus – Kovaa valuuttaa
Suomalaiset muodostavat maailmassa hyvin pienen vähemmistön. Meitä on puolet vähemmän kuin romaneja Euroopassa, ja silti käytämme aikamme puolustaaksemme muiden maiden vähemmistöjen oikeuksia sen sijaan, että yhtä suurella tarmolla huolehtisimme omasta olemassaolostamme. Meillä on oma kieli, omat tavat ja omintakeiset perinteet – niiden arvo on meille mittaamaton ja merkitys ääretön. Niitä ei voi mitata euroissa, dollareissa eikä jeneissä.
Suomalaisuutta ei voi meiltä viedä, ellemme itse anna sen tapahtua juoksemalla muun maailman tarpeiden ja tavoitteiden perässä ja uskottelemalla, että muu maailma arvostaisi ainutlaatuisuuttamme ja huolehtisi sen säilymisestä.
Syntyminen suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ei ehkä ole enää samanlainen lottovoitto kuin joskus ennen. Todellinen voitto on kuitenkin siinä, että me suomalaiset – aivan kuten filippiiniläisetkin – olemme omanlaisia ja ainutlaatuisia, täysin toista maata kuin mikään muu kansa maailmassa.
Aiheesta lisää:
