Suomalainen uskoo, että säännöt tekevät elämästä turvallista. Filippiiniläinen taas luottaa siihen, että sukulaiset tekevät elämästä mahdollista. Ja molemmat toivovat kulkevansa kohti parempaa tulevaisuutta.
Me suomalaiset olemme syntyneet maailmaan, jossa värit ovat yksinkertaiset: sininen ja valkoinen. Katsomme myös kotimaatamme näiden värien mukana kulkevien arvojen ja muistojen läpi. Mitä pidempään ulkosuomalainen elää maailmalla, sitä vahvemmin hän alkaa arvostaa sitä Suomea, josta hän aikoinaan maailmalle lähti.
Mutta onko tuo Suomi enää olemassa – se, johon ulkosuomalaisen olisi hyvä palata? Nyky-Suomi vaikuttaa olevan täynnä yhteiskunnallista vapaapainia: kansakunta ottelee kehässä itseään vastaan, pohja notkuu velkavuorten painosta, ja mikään ei liiku ilman valtion epätoivoisia yrityksiä “tukea” ja “kehittää” – kulttuurista urheiluun ja päivähoidosta elinkeinopolitiikkaan.
Suomen pitäisi olla maailman onnellisin maa. Ja onhan se – ainakin tutkimusten mukaan, joissa onnellisuus määritellään muodossa: “ei vielä fyysisesti kuollut”. Ulkomailta katsottuna Suomi näyttää yhä turvasatamalta – paikalta, johon voi palata, jos elämä Floridan auringossa, Belgian byrokratian rattaissa tai Tokion ihmisvilinässä alkaa tuntua liian raskaalta.
Lumihangessa vai bambumajassa?
Katsotaanpa kepeällä otteella, millaisia eroja Suomen ja Filippiinien yhteiskunnissa on – etenkin siinä, miten yksilön ja valtion suhde ymmärretään ja mille perustuksille se on rakennettu. Kun ulkosuomalaisena peilaa näitä kahta maailmaa, huomaa molemmissa jotakin arvokasta: Suomessa järjestyksen, Filippiineillä joustavuuden.
Suomessa valtio on muuttunut osallistuvaksi performanssiksi, joka ujuttaa lonkeronsa kaikkeen mahdolliseen – kesämökin kompostin lämpötilasta koiran sukupuoli-identiteettiin. Filippiineillä valtio taas muistuttaa etäistä sukulaista, joka joskus soittaa ja pyytää rahaa, mutta ei ole kiinnostunut hyvin- tai pahoinvoinnistasi – se jää sinun omalle vastuullesi.
Suomessa ihmiset luottavat siihen, että valtio tietää, mitä tekee. Filippiineillä luotetaan siihen, ettei valtio tiedä, mitä tekee. Suomessa uskotaan sääntöihin. Filippiineillä uskotaan siihen, että asiat kyllä järjestyvät – ja jos eivät järjesty, niin ainakin joku laulaa karaokessa My Wayn niin tunteella, että koko ongelma unohtuu.
Me ulkosuomalaiset elämme edelleen siinä ihanassa Suomi-illuusiossa, jossa koko kansa laulaa Finlandia-hymniä lumihangessa ja jakaa yhteisiä sukupolvikokemuksia, kuten lamavuodet ja jääkiekon maailmanmestaruudet. Filippiineillä vastaava yhteisöllisyys syntyy, kun koko kylä kerääntyy yhden television ääreen seuraamaan Miss Universum -finaalia tai Manny Pacquiaon taistelua ties monennesta mestaruudestaan.
Lintukoto, kookospalmu ja klaanipolitiikka
Suomi muistutti aikanaan lintukotoa, mutta nykyään se muistuttaa EU:n tukemaa harrastajateatteria: kaikilla on repliikit, mutta kukaan ei tiedä, mitä näytelmää esitetään. Välillä joku unohtaa vuorosanansa, ja silloin keskustelufoorumeilla pohditaan vakavasti, pitäisikö koko tuotanto perua. Filippiinit taas on kesäteatteria ilman ohjaajaa ja ilman käsikirjoitusta – mutta lavalla on aina joku, joka hymyilee leveästi, kuin kaikki olisi täysin hallinnassa – vaikka taustalla kaatuisi kookospalmu ja sähkölinjat kipinöisivät.
Molemmissa maissa politiikka on kilpahuutoa ilman sen suurempaa yhteyttä arkitodellisuuteen, ja vastakkainasettelu on sisäänrakennettu retoriikkaan. Helsingissä keskustelu alkaa kysymyksellä ”vasemmisto vai oikeisto?”, mikä tarkoittaa: ”Oletko mieluummin kommunisti vai fasisti?” Manilassa puolestaan kysytään vain, kumman klaanin lipun alla marssit tällä kertaa – ei sillä, että ohjelmassa olisi suurta eroa.
Suomessa tästä seuraa loputon väittely: toinen sanoo ”Onpas ongelma”, johon toinen vastaa ”Eipäs ole”. Filippiineillä keskustelu on suorasukaisempaa: ”Teidän poliitikko varastaa.” – ”Niin, mutta sinun poliitikkosi varastaa vielä enemmän.” Lopputulos on molemmissa maissa sama: kaikilla on vahva tunne siitä, että joku jossain kusettaa.
Sukupuolia, serkkuja ja sananvapautta
Suomalaisessa demokratiassa 200 kansanedustajaa saa pitkän parlamentaarisen prosessin jälkeen aikaiseksi päätöksen, jonka takana kaikki seisovat, mutta ei ole kenellekään mieleinen. Filippiiniläisessä demokratiassa taas kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut vain sattuvat olemaan tasa-arvoisempia kuin toiset.
Kun suomalainen poliitikko lipsauttaa ”ongelmallisen” adjektiivin, kansakunta taantuu vihapuhekriisiin, asiantuntijat analysoivat termiä muutaman viikon iltapäivälehdissä ja lopputuloksena joku vaatii sensuurilakia. Ongelma ei ehkä piile niinkään retoriikassa kuin kuulijoiden kipukynnyksessä. Filippiineillä sen sijaan presidentti voi haukkua poliittisen vastustajansa huoraksi kansallisessa televisiossa, ja kansa toteaa olkiaan kohauttaen: ”Ihan hyvä että sanoi, muuten olisi jäänyt sanomatta.”
Tästä onkin luontevaa siirtyä sukupuolikysymykseen. Suomessa on ihmisiä, jotka ovat onnistuneet loihtimaan ihmiselle enemmän sukupuolia kuin kaksi. Filippiineillä asiaa ei juuri problematisoida: kirkko ja perinteet määrittävät sukupuoliroolit, mutta lähes jokaisessa suvussa on myös se yksi serkku, jota kaikki kutsuvat ”tädiksi”.
Toinen on toista maata
Jos joku vielä kuvittelee, että Suomi on rationaalisen järjen kehto ja Filippiinit pelkkä tunnekuohujen meri, kannattaa kokeilla hakea rakennuslupaa molemmissa maissa. Suomessa prosessi kestää yhdeksän kuukautta, ja lopputuloksena syntyy paperi, joka kieltää rakentamisen. Filippiineillä taas lupa heltiää kolmessa päivässä – jos vain tuntee oikean ihmisen. Rakennus tosin romahtaa pian, sillä perustusten raudoitukset ovat mystisesti päätyneet samaisen ihmisen kaukaisille sukulaisille.
Suomalaiselle byrokratia on kuin kirurgin veitsi: terävä, kylmä ja armoton. Jos lomakkeessa yksikin rasti lipsahtaa väärään paikkaan, alkaa uhkailu etuuksien takaisinperinnällä – vaikka et olisi koskaan sellaisia saanutkaan. Filippiineillä byrokratia puolestaan muistuttaa machete-viidakkoveistä: sillä raivataan polku eteenpäin, ja juuri kun luulet päässeesi perille, sinulle tarjotaan express lane -vaihtoehtoa, kunhan maksat pienen ”käsittelymaksun”.
Suomalaisissa kouluissa oppilas vaipuu eksistentiaaliseen kriisiin, jos koulun tarjoama WiFi pätkii. Filippiineillä pettymys on hieman suurempi, jos koulua ei enää olekaan – taifuuni kun vei sen mennessään. Suomessa turvallisuus tarkoittaa sitä, että uskallat hetkeksi jättää julkisen sähköpotkulaudan S-marketin eteen. Filippiineillä turvallisuus taas on sitä, että perheen vartija torkkuu muovituolissa pihan portilla ja koira haukkuu, jos joku kävelee ohi liian hitaasti.
Suomi, suomalaisuus ja ulkosuomalaisuus – Kovaa valuuttaa
Suomalaiset ovat maailmassa hyvin pieni vähemmistö. Meitä on puolet vähemmän kuin romaneja Euroopassa, ja silti käytämme aikamme puolustaessa maailman muita vähemmistöjä sen sijaan, että yhtä suurella tarmolla huolehtisimme omasta olemassaolostamme. Meillä on oma kieli, omat tavat ja omintakeiset perinteet – niiden arvo on meille mittaamaton ja anti ääretön. Niiden arvoa ei voi mitata euroissa, dollareissa eikä jeneissä.
Filippiineiltä on lähtenyt kymmeniä miljoonia ihmisiä ulkomaille töihin, mutta he eivät ole luopuneet kielestään, perinteistään tai erikoisista tavoistaan. Jos filippiiniläinen voi laulaa tagalogiksi Jyväskylän karaokebaarissa, miksei suomalainen voisi puhua suomea Helsingin keskustassa ilman, että joku ehdottaa siirtymistä englantiin?
Suomalaisuutta ei voi meiltä ottaa pois, ellemme itse anna sen tapahtua juoksemalla muun maailman tarpeiden ja tavoitteiden perässä ja uskomalla, että muu maailma arvostaisi ainutlaatuisuuttamme ja huolehtisi sen säilymisestä.
Syntyminen suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ei ole enää samanlainen lottovoitto kuin ennen. Todellinen voitto on siinä, että me suomalaiset – aivan kuten filippiiniläisetkin – olemme omanlaisia ja ainutlaatuisia.
Aiheesta lisää:
