Ulkomaille muuttava suomalainen kuvittelee yleensä tietävänsä, mitä kotimaastaan jää kaipaamaan. Perhettä, ystäviä, saunaa ja ruisleipää? Ehkä jopa juhannusta, jos aika on ehtinyt kullata muistot ja pyyhkiä niistä hyttyset, tihkusateen ja juhannusyön filosofiset keskustelut, joissa kolme humalaista miestä ratkaisee maailman ongelmat, mutta kukaan ei löydä saunan avainta.
Vuosien mittaan kaipauksen kohteet muuttuvat yllättävämmiksi. Ulkosuomalainen huomaa ikävöivänsä kylmää hanavettä, hiljaisia sunnuntaiaamuja ja virastoa, jossa asiat hoituvat yhdellä yhteydenotolla. Joskus jopa ihmistä, joka lupaa tulla kahdelta ja todella ilmestyy paikalle kello 14.
Suomea ei silti kaipaa kokonaisena pakettina. Marraskuun loskaa, aamukuuden pimeyttä ja tuulilasiin jäätynyttä räntää oppii olemaan ikävöimättä hämmästyttävän nopeasti. Sen sijaan monet arkiset asiat, joita ei Suomessa asuessaan tullut edes ajatelleeksi, alkavat tuntua eksoottiselta ylellisyydeltä.
Sauna – vapaaehtoista itsensä keittämistä
Saunan omituisuuden ymmärtää kunnolla vasta ulkomailla. Suomalainen menee vapaaehtoisesti pieneen puiseen huoneeseen, nostaa lämpötilan lähelle hengenvaarallista ja heittää vettä kuumille kiville, koska huoneessa ei ilmeisesti ollut vielä riittävän epämukavaa.
Jos sauna keksittäisiin nykyään, viranomaiset todennäköisesti kieltäisivät sen. Ajatus alastomista ihmisistä lähes sadan asteen puulaatikossa, jossa he hakkaavat toisiaan koivunoksilla, johtaisi rikostutkintaan.
Puulämmitteisessä saunassa on silti jotain, mitä hotellien spa-osastot eivät pysty jäljittelemään. Polttopuut ritisevät, löyly nousee pehmeästi ja kiireelliset asiat menettävät merkityksensä. Sauna ei ole hyvinvointikonsepti, vaan osa tavallista elämää. Suomalaiseksi sen tekee ennen kaikkea se, ettei siellä tarvitse puhua, ellei halua.
Ruisleipä, salmiakki ja muut kansalliset riippuvuudet
Ulkomailla oppii, ettei ihminen välttämättä kaipaa kotimaansa hienointa ruokaa. Hän muistelee sitä, mitä söi tavallisena tiistaina. Ruisleipä on klassinen esimerkki. Ei kansainvälisen supermarketin Nordic Dark Rye, jonka suomalaisuus perustuu pakkauksessa olevaan koivuun, vaan oikea, hapan ruisleipä. Voita päälle, ja gastronominen kehitys voidaan hetkeksi keskeyttää.
Sitten ovat karjalanpiirakat, korvapuustit, Fazerin sininen ja tietenkin salmiakki, suomalaisen makeisteollisuuden vuosikymmeniä jatkunut koe siitä, kuinka pitkälle kansallisen identiteetin varjolla voidaan mennä.
Salmiakki lienee ainoa makeinen, joka herättää kemiallisten aseiden tarkastajien kiinnostuksen. Suomessa sitä kuitenkin syötetään lapsille, jotta nämä oppisivat varhain, ettei elämästä ole tarkoitus nauttia liikaa.
Kesällä kaipaus siirtyy tuoreisiin herneisiin, kypsiin mansikoihin ja uusiin perunoihin. Maailma on täynnä hienoja ruokia, mutta nostalgia ei jaa Michelin-tähtiä. Ulkosuomalaiselle ruisleipä on paljon enemmän kuin pelkkää leipää. Se on syötävä aikakone, joka kuljettaa yhdellä haukkauksella takaisin menneisyyteen.
Kirjastot, kulttuuri ja oma kieli
Suomalaisen kirjastolaitoksen arvoa ei täysin ymmärrä ennen kuin asuu maassa, jossa vastaavaa palvelua ei ole. Kirjastossa voi istua tuntikausia, lukea, työskennellä ja poistua ostamatta mitään. Kukaan ei tule kysymään, miksi olet edelleen siellä.
Ajatus on nykymaailmassa epäilyttävä. Rakennetaan kallis talo, täytetään se kirjoilla ja päästetään ihmiset sisään ilmaiseksi. Jos konseptin esittelisi sijoittajille, ensimmäinen kysymys olisi, kuka maksaa. Toinen olisi, miksei kukaan.
Ulkomailla alkaa ikävöidä myös suomalaista kulttuuria ja yhteistä äidinkieltä. Internet tuo kirjat, musiikin ja elokuvat kaikkialle, mutta ruudulta lukeminen ja katsominen eivät korvaa niiden keskellä elämistä. Erityisesti kaipaa kieltä, jolla ironiaa ei tarvitse selittää. Jos vitsin kulttuurihistoriallinen tausta pitää esitellä ennen nauramista, nauru on aika vaivautunutta.
Nuoruuden Suomi, jota ei enää ole
Ulkomailla nuoruuden koulut, kesäillat ja seikkailut säilyvät muistissa epäilyttävän muuttumattomina. Kun vuosikymmenten jälkeen palaa samoille kulmille, vanha baari on muuttunut kuntosaliksi, lapsuudenkodin viereiselle pellolle on rakennettu marketti ja romanttisen metsikön läpi kulkee valaistu pyörätie.
Ihmisille on tapahtunut vielä pahempaa. He ovat vanhentuneet. Erityisen julmaa on tavata ensirakkaus neljänkymmenen vuoden jälkeen. Muistoissa hän on jumalainen olento, jonka vuoksi olisi muuttanut vaikka Turkuun. Nyt vastaan tulee lähes tunnistamaton ihminen, joka kertoo polvileikkauksestaan ja verenpainelääkityksestään. Peili vahvistaa, että sama on tapahtunut minulle.
Suomeen jääneet ystävät ovat jatkaneet yhteistä historiaansa ilman sinua, ja sinä olet elänyt kokonaisia elämänvaiheita, joista he tuntevat vain katkelmia. Joskus vanha ystävä tuntuu samaan aikaan hyvinkin tutulta ja täysin tuntemattomalta.
Ehkä syvin koti-ikävä kohdistuukin aikaan ja paikkaan, jota ei enää ole olemassa. Nuoruuden Suomeen, sen ihmisiin ja siihen ihmiseen, joka itse joskus oli. Sinne ei pääse lentokoneella, vaikka ostaisi business-luokan lipun.
Metsä, hiljaisuus ja kylmä hanavesi
Suomalainen metsä on matkailumarkkinoinnin kannalta hankala nähtävyys, koska siellä ei tapahdu mitään. Siellä on vain metsää. Sen keskellä voi kuulla tuulen huminan, lintujen laulun ja omat askeleensa. Joskus ei niitäkään. Suomessa hiljaisuutta riittää niin paljon, että sitä jaetaan ilmaiseksi.
Toinen arkielämän ylellisyys sijaitsee tiskialtaan yläpuolella. Avaat hanan, täytät lasin ja juot. Vettä tulee suoraan seinästä, se on kylmää ja hyvää, eikä kukaan tunnu olevan asiasta erityisen vaikuttunut.
Jos suomalainen hanavesi tuotaisiin markkinoille uutena hyvinvointituotteena, se pakattaisiin 18 euron designpulloon ja sen väitettäisiin aktivoivan solujen energiavirtoja. Suomalainen sen sijaan juo lasillisen erinomaista vettä ja valittaa seuraavat kymmenen minuuttia sähkönsiirron hinnoittelusta. Se on hyvinvointiyhteiskunnan korkein kehitysaste: tietyt asiat toimivat niin hyvin, että ihmiselle jää aikaa ärsyyntyä muista asioista.
Suomalainen paratiisi – sähköt päällä ja turpa kiinni
Suomalaiset valittavat byrokratiasta mielellään, ja usein aiheesta, mutta ulkomailla asumisen jälkeen suomalainen byrokratia saattaa näyttää jopa viehättävältä. Ei romanttisella tavalla – aivan niin pahaksi koti-ikävä harvoin kehittyy – vaan siksi, että järjestelmä yleensä toimii.
Sama koskee muuta infrastruktuuria. Lämmitys toimii talvella, sähkökatko on poikkeus ja sovittu palvelu toteutuu suunnilleen luvatulla tavalla. Toimiva yhteiskunta on usein tylsä. Mitään ei tapahdu, koska mikään ei mene pieleen.
Toimivan yhteiskunnan rinnalla oppii arvostamaan myös suomalaista suoruutta. Kysymykseen vastataan, mutta harvoin ylimääräisillä sanoilla. Jos joku kysyy: ”Tuletko huomenna kahdelta?”, vastaus ”joo” sisältää kaiken tarvittavan informaation.
Suoruus ei tietenkään aina ole hyve. Suomalainen voi olla niin ylpeä rehellisyydestään, ettei huomaa olevansa vain töykeä. Sosiaalisten taitojen puutetta ei voi kokonaan muuttaa kansalliseksi erityispiirteeksi nimeämällä sen rehellisyydeksi.
Neljä vuodenaikaa ja lupa olla puhumatta kenellekään
Kun ulkosuomalainen kertoo kaipaavansa vuodenaikoja, hän tarkoittaa valoisia kesäöitä, syksyn kuulautta ja helmikuun kirkkaita pakkaspäiviä. Vaakasuora räntä ja juhannuksen perinteinen villapaitasää jäävät nostalgisissa muistelmissa usein vähemmälle huomiolle.
Suomen ilmasto muistuttaa kansallista luonnetestiä, jossa kansalaisille annetaan kerran vuodessa kuusi viikkoa siedettävää elämää ja lopun aikaa seurataan, kuinka paljon ihminen lopulta kestää muuttamatta Espanjaan.
Kevään ensimmäinen lämmin päivä tuntuu tapahtumalta juuri siksi, että sitä on edeltänyt kuukausien selviytymisharjoitus. Kesä tuntuu arvokkaalta, koska kaikki tietävät sen olevan lyhyt. Heinäkuussa ei enää nautita kesästä, vaan lasketaan ahdistuneesti, montako päivää sitä on vielä jäljellä.
Suomessa ihminen voi myös sulkea kotiovensa ja luottaa siihen, ettei kukaan tule ilmoittamatta kylään. Monessa kulttuurissa sitä pidettäisiin yksinäisyytenä, Suomessa onnistuneena iltana. Bussissakin voi istua tunnin keskustelematta vierustoverin kanssa. Kukaan ei silti pidä tilannetta erikoisena.
Kolme Suomea – ja vain yksi löytyy kartalta
Tämä on ulkosuomalaisen paradoksi. Kotimaassa kaipaa maailmaa, maailmalla kotimaata. Suomessa voi kaivata ihmisten spontaaniutta ja sitä, että elämä tapahtuu ympärillä, mutta ulkomailla alkaa taas arvostaa sitä, ettei niin tapahdu.
Kotimaakaan ei silloin ole enää pelkkä maantieteellinen piste. Se on rantasaunan tuoksu, tuore ruisleipä, hiljainen metsäpolku, kylmä hanavesi, valoisa kesäyö ja se pieni arkinen ihme, jossa joku lupaa tulla kello 14 ja soittaa ovikelloa 13.58.
Ehkä ulkosuomalainen ei lopulta ikävöi kotimaataan sellaisena kuin se on. Hän kaipaa yhtä aikaa nykyistä Suomea, entistä Suomea ja omaa muistikuvaansa siitä – kolmea eri maata, joista vain yhteen voi matkustaa.
Aiheesta lisää:
Kaksoiselämää – Ulkosuomalainen itsenäisyys
Mulle ei vittuilla – Kansainvälinen syväsuomalaisuus
Pohjoinen järjestys ja trooppinen joustavuus – Ulkosuomalaisen silmin
Suomalainen ulkomailla – Maanmies, ystävä vai turvallisuusuhka?
