Onko Filippiineillä elämisessä jotain sellaista, joka pidemmän päälle käy niin rasittavaksi, että suomalaista alkaa kunnolla vituttamaan? Kuinka rankaksi ulkosuomalaisen vitutus voi kasvaa?
Kari Suomalainen on sanonut: ”Eksoottiset kulttuurit kiehtovat, kun niistä ei tiedä mitään. Ja mitä enemmän tietää, sen vähemmän haluaa olla niiden kanssa tekemisissä.”
Tässä kirjoituksessa luodaan hyväntahtoinen silmäys niihin asioihin, jotka Filippiineillä alkavat lähes väistämättä ajoittain rasittamaan, mitä pidempään maassa viettää aikaa. Tässä vitutuslistauksessa ei keskitytä matkailijoiden satunnaisiin harmistuksiin, kuten korkeisiin hintoihin, huonoihin palveluihin, kehnoihin säihin, liikenneruuhkiin, ilmansaasteisiin tai epämiellyttäviin hotelleihin.
Nyt sukelletaan syvemmälle – umpivitutukseen, joka kumpuaa nimenomaan filippiiniläisestä kulttuurista ja meille suomalaisille rasittavista tavoista, joista voi päästä eroon vain muuttamalla pois maasta.
Ensin ihmetyttää, sitten vituttaa
Vieraaseen kulttuuriin muutettaessa monet arkipäiväiset asiat ja tapahtumat koetaan alkuun positiivisesti eksoottisina. Kun eksotiikkaa ajan myötä arkipäiväistyy, siitä tislautuu piirteitä, jotka ajoittain kärjistyvät akuutiksi vitutukseksi. Tällaisissa tunnelmissa – Kun koko maa tapoineen on syvältä hanurista – punnitaan oman ulkomaille kotoutumisen onnistuminen.
Näin myös Filippiineillä, vai pitäisikö sanoa erityisesti Filippiineillä, koska maa jakaa mielipiteitä hyvin voimakkaasti. Ensimmäistä kertaa maassa vieraileville matkailijoille Filippiinit on joko positiivinen yllätys tai maa, johon he eivät koskaan palaa. Harvoin kuulee neutraaleja ”ihan kiva” -kommentteja. Täällä pitkään asuneille arvio on todennäköisesti kallistunut positiiviselle puolelle, mutta mekään emme välty toisinaan räjähtävältä vitutukselta koko maata ja sen tapoja kohtaan.
Me suomalaiset tunnistamme tunteen, jota kutsumme vitutukseksi. Yksi sana riittää kuvaamaan sitä – vituttaa – ja jokainen tietää heti, mistä on kyse. Suomalaisessa vitutuksessa on jotain samaa kuin sisussa; kumpaakaan ei voi täysin ymmärrettävästi kääntää vieraalle kielelle. Sisu on asennetta, vitutus tunnetta, ja molemmat ovat olennaisia elementtejä syväsuomalaisuuden ymmärtämiseen.
Suomessa arkipäiväinen vitutus on tasaista, päivästä toiseen jatkuvaa suhteellisuudentajun hämärtävää negatiivisuutta. Filippiineillä arjen vitutus on usein intensiivisempää ärtymystä, joka tulee ja menee nopeammin. Täällä vitutus yleensä kohdistuu paikalliseen kulttuuriin ja tapoihin, ei rasistisista lähtökohdista, vaan inhimillisenä tunnekuohuna kyvyttömyydestä sopeutua niihin. Vitutus on aina hyvin henkilökohtainen tunne ja se hakee syynsä ja kohteensa järkisyiden takaa, ohi ja alta.
Ainakin seuraavat asiat vievät Filippiineillä asuvat suomalaiset joskus vitutushorisontin tuolle puolen:
Viranomaiset helvetistä
”Vittuperkelesaatanajumalauta! Nyt menee hermot tähän jatkuvaan ihmisten kiusaamiseen!”
Suomessa ja Filippiineillä yksilön suhde valtioon on täysin vastakkainen: Filippiineillä valtio nähdään yksilön vihollisena, Suomessa taas omaishoitajana, joka ulottaa holhoavan säätelynsä kohdusta hautaan.
Filippiiniläisiltä viranomaisilta ei lähtökohtaisesti odoteta sääntöjen tai lakien johdonmukaista noudattamista. Valtion, kuntien ja muiden paikallishallintojen kanssa tullaan toimeen, mutta niiltä ei voi odottaa eikä vaatia juuri mitään – ei reiluutta, ei kohtuullisuutta, eikä varsinkaan tasa-arvoa.
Suomessa valtion ja yksilön suhde on puolestaan niin tiukka, ettei väliin mahdu edes inhimillisyyttä. Suomessa valtion virastoilta ei voi välttyä, mutta niiltä voi kuitenkin odottaa ja jopa vaatia reilua, selkeää, tasa-arvoista ja lakien mukaista toimintaa.
Filippiiniläisessä virastovitutuksessa voi yrittää suhteuttaa tällaisella ajatuksella: Kuinka hyvin valtion laitokset ja virastot toimisivat Suomessa, jos ne palvelisivat 130 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole edes sosiaaliturvatunnusta?
Saatana saapuu ulkomailta
”Arrrgh! Eikö perkele jo vihdoin voitaisi suhtautua asioihin ilman jatkuvaa ulkomaalisten kyykyttämistä!”
Tavallisen vaaleaihoisen suomalaisen on Filippiineillä mahdotonta unohtaa olevansa ulkomaalainen. Jos sen hetkeksi unohtaa, siitä muistutetaan nopeasti.
Filippiiniläisten suhtautuminen ulkomaalaisiin on erikoinen sekoitus kritiikitöntä ihailua, opittuja epäluuloja ja musertavaa tietämättömyyttä. He janoavat ulkomaalaiselta hyväksyntää, mutta ovat samalla äärimmäisen herkkiä vastaanottamaan häneltä arvostelua.
Ulkomaalaisia kohdellaan lähes kaikissa tilanteissa eri tavalla, ja heihin kohdistuu esimerkiksi talousasioissa suuremmat odotukset kuin paikallisiin. Ulkomaalaisilla on hyvin vähän lakeihin kirjattuja oikeuksia, mutta sitäkin enemmän tapakulttuuriin petsattuja velvollisuuksia: kansalaisuuden saaminen ei ole mahdollista, yhteiskunnalliseen toimintaan ei voi osallistua, politiikkaan ei ole asiaa ja liike-elämäänkin pääsee vain hyvin rajoitetusti. Ongelmatilanteissa ulkomaalainen on lain edessä aina heikommassa asemassa kuin paikallinen.
Hetken helpotusta tähän vitutukseen voi löytää, jos opettelee paikallisen kielen. Kun ulkomaalainen puhuu samaa kieltä filippiiniläisten kanssa, asenne heitä kohtaan muuttuu: Olet melkein yksi heistä, mutta et kuitenkaan. Loppupelissä ulkomaalainen on aina ulkomaalinen.
Farisealainen kohtaa hurskastelijan
”Nyt alkaa tosissaan vituttamaan! Näähän tekee koko aina kaikessa ihan toista mitä ne sanoo tekevänsä.”
Filippiinit on tekopyhien kaksoisstandardien maa. Jos niiden monimuotoisia ilmenemismuotoja ei pysty sulattamaan osaksi inhimillistä elämää, pidempiaikainen eläminen maassa käy sietämättömäksi.
Yhteiskunnallinen ja julkinen elämä rakentuvat kaksoisstandardeille politiikassa, hallinnossa, liike-elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja uskonnoissa… Suomalaiselle tämä on myrkkyä, sillä emme ole tottuneet elämään maailmassa, jossa asiat voivat olla yhtä aikaa näin ja noin. Meille ne ovat enemmän joko-tai.
Filippiineillä puhutaan jatkuvasti moraalista, kuten kunnon katolaisten kuuluukin. Suurin osa filippiiniläisistä pyrkii noudattaman perinteisiä moraalikäsityksiä ja normeja, mutta pyrkimyksen ja toteutuksen väliin jää usein katumuksen kokoinen aukko. Joskus tuntuu, että moraalittomuudesta kiinni jääminen on suurempi synti kuin sen tekeminen.
Tällaiseen vitukseen voi hakea lohtua siitä, ettei tekopyhyyteen kuole. Saatat kuitenkin kuolla sen aiheuttamaan vitutukseen, koska se voi toisinaan olla niin murhaavaa.
Perkeleellinen passiivisuus
”Vittu kun välillä vittuttaa! Kaikki pitää tehdä itse, jotta homma tulisi hoidettua kunnolla!”
Filippiiniläisten aloitteellisuuden puute on usein syy sille, että yksilön aktiivisuuteen perustuvasta kulttuurista muuttavalle Filippiinit saattaa ajan myötä muodostua raskaaksi paikaksi.
Maassa on vahva perinne tehdä asioita yhdessä. Yksin tekemistä ei arvosteta samalla tavalla kuin pohjantähden alla, missä tekemisen ja suorittamisen kulttuuri perustuu Koskelan Jussin omaan kuokkaan. Jos odotamme filippiiniläisten ymmärtävän ja omaksuvan meidän yksilökeskeiset toimintatapamme, metsään menee rytisten.
Filippiiniläiset ovat usein arkoja ja epävarmoja toimimaan yksin, mikä ilmenee passiivisuutena silloin, kun heiltä odotetaan yksilösuorituksia. Kulttuurissa elää vahvana käsitys siitä, ettei yksittäinen ihminen voi muuttaa asioita yksin. Sosiaalinen sooloilu koetaan joskus jopa epäterveelliseksi tai vaaralliseksi.
Jos suomalainen alkaa hoidella asioita filippiiniläisten kanssa ilman tämän perusasian sisäistämistä, vitutuksen siemenet on kylvetty ravinnerikkaaseen maaperään. Siitä seuraavaa kulttuurien perseelleen menevää kohtaamista edesauttaa rasittava filippiiniläinen tapa kommunikoida ikävistä asioista hiljaisuudella.
Tätä vitutusta on hankalaa poistaa kokonaan, mutta se saattaa hieman helpottaa, kun muistaa, että aina on olemassa jotain muuta, joka vituttaa vielä enemmän.
Netissä, hornassa ja helvetissä
”Mikä vittu siinä maksaa, ettei tähän maahan saada kunnon internettiä!”
Filippiineillä kiinteät internetliittymät ovat maailman kalleimpia, mutta eivät maailman surkeimpia – Viimeisimpien arvioiden mukaan Afganistanin tilanne on vielä surkeampi. Korkeat hinnat saattaisi vielä hyväksyä, jos ne vastaisivat laatua. Mutta ei, perusnetti maaseudulla voi joskus olla niin hidas, ettei sitä käytännössä ole olemassa kuin läpeensä vittuuntuneessa mielessä ja moitteetta toimivassa laskutuksessa.
Tällaista toimintaa voisi kutsua kusetukseksi, mutta Filippiineillä sitä ei sellaiseksi mielletä. Siihen on tyytyminen, mitä tarjotaan, ja meidän tulee olla siitäkin kiitollisia. Tuollainen suhtautuminen on meille kuluttajansuojassa kasvaneille suomalaisille vieras. Internet-vitutuksen rimaa voi vielä nostaa – ja helposti alittaa – soittamalla palveluntarjoajien palvelunumeroihin.
Löytyykö internet-vitutukseen mistään helpotusta? Täsmälääkitystä on saatavilla Manilan ja suurempien kaupunkien business-alueille, missä on mahdollista saada hyvät internet-yhteydet, mutta hinnoilla, jotka ampuvat vitutuksen entistä korkeammille kiertoradoille.
Yllä olevissa esimerkeissä filippiiniläisiä on yleistetty, leimattu ja arvosteltu varsin reippaasti. He kuitenkin ymmärtävät ja kestävät sen, koska kaiken paskan hyväksyminen sellaisenaan valittamatta on niin olennainen osa kulttuuria, että se oikeastaan vituttaa kaikista eniten.
Aiheesta lisää:
Filippiinit – Onnellisten saaret
Filippiineillä vituttaa – Mikä vähiten?
Filippiiniläinen maalaisidylli – Armotonta menoa
