Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe sitä missään ja niihin, jotka näkevät sitä kaikkialla?
Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe!” -huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun filippiiniläiset näkivät länsimaalaisen miehen. Nykyään nuo toisinaan hieman rasittavat huudot ovat harventuneet. Satunnaisesti niitä kuulee yhä maaseudulla ja syrjäisillä saarilla.
Ovatko tällaiset ulkomaalaisiin kohdistetut spontaanit huutelut rasistista leimaamista vai hyväntahtoista uteliaisuutta? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.
Filippiiniläisessä ajattelussa ja asioiden jäsentelyssä on vahva ambivalentti piirre: toisensa loogisesti poissulkevat asiat voivat olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman kausaalista ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun myös suhteessa rasismiin: teot ja puheet ovat joko rasistisia tai eivät ole.
Valkoisia valheita ja mustia mietteitä
Filippiineillä rasismipöhinä ei ole nostanut sellaista yhteiskunnallista sotaa, jossa taistelutanner peittyy niin mustavalkoiseen savuun, ettei kukaan enää näe, ketä vastaan taistellaan ja miksi – tai kuka oikeastaan kokee vääryyttä ja kuka loukkaantuu. Siellä moraalisen oikeaoppisuuden viidakossa voi yhä suunnistaa omin voimin, ilman jatkuvaa taisteluasetelmaa ja kanssaihmisten tuomitsemista.
En ole törmännyt sellaiseen laajempaan tietoisuuteen, jossa etnisyyteen liittyviä sanoja ja termejä arvioitaisiin intersektionaalisen teorian hengessä, jottei kukaan päätyisi turvattomaan tilaan. Sosiaalinen media ei raikaa rasismin määritelmistä, vaikka ihmiset kertovat toisilleen valkoisia valheita ja faktat esitetään mustavalkoisesti.
En ole myöskään havainnut, että rasismi olisi politisoitunut ilmiöksi tai merkittäväksi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Toki Filippiineilläkin on muutamia äänekkäitä antirasistisia aktivisteja, jotka etsivät identiteettiään yliopistojen kampuksilta, mutta heidän sanomansa ei saa vastakaikua kansan parissa.
Filippiiniläiset ovat historian aikana kokeneet niin paljon todellista, kollektiivista rasismia, että he usein vaistomaisesti erottavat toisistaan tahattoman, inhimilliseen vuorovaikutukseen kuuluvan käytöksen ja järjestelmällisen, tarkoituksellisen sorron.
Valkoisen miehen taakka
Vuonna 1899 Rudyard Kipling kirjoitti runon The White Man’s Burden tukeakseen Yhdysvaltojen pyrkimyksiä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentriset ja avoimen rasistiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteen, jolla oikeutettiin valkoisen rodun oletettu oikeus hallita muita kansoja.
Yhä tänäkin päivänä Filippiineillä näkyy jälkiä maan pitkästä ja kivuliaasta kolonialismin ajasta. Maa muistuttaa palimpsestia – käsikirjoitusta, jota on pyyhitty ja kirjoitettu uudelleen yhä uudelleen, mutta jonka alta aiemmat kerrokset kuultavat sitkeästi läpi.
Siirtomaamentaliteetin selkein ja pysyvin ”rodullistava” seuraus on filippiiniläisten omaksuma ajattelumalli, jonka mukaan ”vaalea” on parempaa ja tavoiteltavampaa. Esimerkiksi vaalea iho ja hiukset säilyttävät asemansa statussymboleina muotivirtausten vaihtelusta huolimatta.
Filippiinien lainsäädäntökin heijastaa tätä historiallista vastakkainasettelua: ulkomaalaiset asetetaan eriarvoiseen asemaan lain edessä. Toisaalta se voidaan nähdä myös oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten ja etujen suojelemisena.
Rasismin ruskeat kasvot
”Rasismia” esiintyy myös arkikielessä, jossa ulkomaalaisista käytetään etniseen taustaan viittaavia termejä, kuten intsik, hapon, negro, kano, bombay, arabu… Näitä ei kuitenkaan useimmiten käytetä tarkoituksellisesti loukkaavina, vaan pikemminkin kuvailevina ja humoristisina ilmauksina, jotka ovat sulautuneet osaksi puhekieltä ilman vahvaa rasistista latausta.
Valtaväestön keskuudessa todellisen rasismin ilmeneminen vaihtelee sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: alemmissa yhteiskuntaluokissa se kohdistuu useammin ulkomaalaisiin, kun taas ylempiin yhteiskuntaluokkiin noustessa rasismi ja eriarvoisuus suuntautuvat yhä selvemmin oman maan kansalaisiin ja omaan etniseen taustaan.
Erityisesti maan alkuperäiskansat, kuten aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit, kokevat rankkaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka heidän oikeutensa on tunnustettu Kaakkois-Aasian ensimmäisessä alkuperäiskansoja koskevassa laissa (Indigenous Peoples’ Rights Act), he kohtaavat silti laajaa institutionaalista syrjintää niin valtion kuin paikallishallinnonkin taholta.
Suurin osa maan valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät leimataan köyhyyden, kerjäämisen ja likaisuuden kaltaisilla mielikuvilla – aivan yhtä julmasti kuin valkoinen valtaväestö aikoinaan suhtautui Australian alkuperäiskansoihin.
Mustaa valkoisella
Harmittomimmillaan arkipäivän eriarvoisuus näkyy myös turistikohteissa ulkomaalaisille asetettuina korkeampina hintoina. Ajatus siitä, että ulkomaalaiselta kuuluu veloittaa enemmän kuin filippiiniläiseltä turistilta, on iskostunut kulttuuriin niin syvälle, ettei sitä kitketä pois matkailuministeriön säädöksillä eikä kampanjoilla, joissa vakuutellaan ulkomaalaisenkin olevan ihminen.
Toisaalta ulkomaalaisuus tarjoaa monissa arkisissa kohtaamisissa positiivista erityiskohtelua. Esimerkiksi ulkomaalainen kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksesta läpi lähes huomiotta, kun taas filippiiniläisiin kohdistetaan pikkutarkka ja virkaintoinen syynäys.
Ehkä selkein ja näkyvin rasismin muoto on kuitenkin maassa vierailevien turistien käytös. Siihen syyllistyy vain osa matkailijoista, mutta nämä tekevät sen sitäkin suuremmalla antaumuksella. Öykkäröivät länsimaiset turistit, joille kansalaisuus on ihmisarvon mittari, ovat tuttu näky maan turistikohteissa. Heidän käytöksensä tuntuu kuitenkin harmittomalta lepertelyltä verrattuna joidenkin aasialaisturistien näkemyksiin kansakuntien rodullisista eroista.
Filippiiniläiset ovat kehittäneet oman hiljaisen tapansa vastata tällaiseen kohteluun, joka usein ymmärretään alistumiseksi ja ”rahan edessä mateluksi”, kuten eräs rasismitutkija totesi vieraillessaan maassa. Muutaman viikon kuluttua hänkin huomasi, kuinka taitavasti filippiiniläiset näitä tilanteita käsittelivät – ja kuinka he omissa porukoissaan iskivät kahta kauheammin takaisin, nauraen matkalla pankkiin.
Värillä on väliä
Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä Suomesta juuri mitään, eikä suomalaisuuteen liity mitään selkeitä etnisiä mielikuvia, joiden perusteella pääsisimme pelaamaan rasismikorteilla filippiiniläisten kanssa.
Kantasuomalaiselle väri on kuitenkin valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho herättää ihailua – usein jopa kiusallisen suurta kiinnostusta. Ihmiset kommentoivat ihonväriä avoimesti, ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee itsensä julkiseksi eläimeksi, jota on täysin luonnollista tuijottaa ja osoitella sormella.
Suomalainen maahanmuuttaja ei kuitenkaan mielestäni kohtaa todellista rasismia, joka kohdistuisi suoraan kansallisuuteen tai etniseen taustaan. Omassa elämässäni – niin modernin suurkaupungin arjessa kuin syrjäisempien maakuntien perinteisissä kuvioissa – kohtaan päivittäin eriarvoisuutta ja ennakkoluuloja, negatiivista ja positiivista kohtelua.
Selkeimmän kokemuksen suomalaisuuteen liittyvistä ennakkoluuloista sain 1990-luvun alussa, kun pyysin yöpymislupaa Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Kylän päällikkö puisteli päätään ja teki selväksi, ettei pidä valkoisista ihmisistä.
Hän kertoi arvostavansa vain kolmea valkoihoista: Jeesusta, joulupukkia ja erästä filippiiniläisen miehen kanssa naimisiin mennyttä kaunista Miss Universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässät pöytään – ja sain yösijan päällikön omasta majasta.
Muutama vuosikymmen sitten Nokia oli Filippiineillä erittäin tunnettu matkapuhelinbrändi, ja liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa suomalainen. Nokiaan liitetyt mielikuvat suomalaisuudesta avasivat ovia, jotka olisivat ilman kansallista taustatukea pysyneet tiukasti säpissä.
Suomalaisuus on ollut etu myös moottoriurheilussa. Kun kanssakilpailijat kuulevat, että tulen samasta maasta kuin Kimi, Valtteri ja Mika, olen henkisesti paalupaikalla ajamatta metriäkään.
Onko tämä sitten rasismia tai syrjintää? Tiukan ja kiristävän pipon määrittelyllä se voi olla sitäkin, mutta havainnollistakoot nuo esimerkit sitä, että filippiiniläinen ”rasismi” ulkomaalaisia kohtaan on enemmän uteliaisuutta, ennakkoluuloja ja opittuja käytöstapoja kuin tuomitsevaa ja pahantahtoista syrjintää tai semanttista pellehyppelyä termeillä.
Totuus on kaikille sama, se vaan näyttää erilaiselta
Mitä pidempään Filippiineillä asuu, sitä selvemmin alkaa ymmärtää, kuinka vahvasti etnisyys ja rodullistava profilointi vaikuttavat siihen, miten ihmisiä eri tilanteissa kohdellaan ja kuinka syvällä nämä ilmiöt ovat ihmisyyden perusolemuksessa.
Sanotaan se lopuksi ääneen: Filippiinit on tietyissä arjen käytännöissä rasistinen maa. Mutta se ei ole sitä samaa rasismia, joka länsimaissa määritellään ja yksinkertaistetaan perusinhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi hyvän ja pahan välillä.
Filippiineillä arkipäivän rasismi voi äärimmillään näyttäytyä räikeänä syrjintänä, ja positiivisimmillaan hulvattoman hauskoina kommentteina eri maista ja taustoista tulevista ihmisistä ilman loukkaamis- tai halventamistarkoitusta. Usein filippiiniläisten suhtautuminen rasismiin kumpuaa arjen omakohtaisista kokemuksista, mikä tuo siihen suhteellisuudentajua ja ymmärrystä sen lähtökohdista.
Filippiiniläisen rasismin rajat on vedetty hyvin leveällä pensselillä harmaaksi alueeksi, jossa ihmisyyden käsite kaikissa ilmenemismuodoissaan on sidottu tilanteeseen ja tarkoitusperiin – ei niinkään käytettyihin sanoihin tai yhteiskunnallisiin mielipiteisiin.
Jos jostain kajahtaa “Hey Joe” -huudahdus, kyse ei ole siitä, että siellä oltaisiin aloittamassa kansanmurhaa.
Aiheesta lisää:
