Suomi ja Filippiinit sijaitsevat eri puolilla maailmaa ja vaikuttavat ensi silmäyksellä toistensa täydellisiltä vastakohdilta: toinen on havumetsien ja tuhansien järvien pohjoinen maa, toinen monsuunien muovaama trooppinen saaristo.
Silti näiden kahden maan historiassa on yllättävän paljon samaa. Maantiede jakoi suomalaisille pakkasen, filippiiniläisille trooppiset hirmumyrskyt ja molemmille naapureita, joilla oli ajoittain vaikeuksia ymmärtää valtakunnanrajan käsitettä. Kummatkin ovat kansakuntia, joiden kohtalo on vuosisatojen ajan määräytynyt suurvaltojen varjossa.
Suomi eli vuosisatoja ensin Ruotsin ja sitten Venäjän yhteydessä. Filippiinit puolestaan siirtyi Espanjan siirtomaasta Yhdysvaltojen hallintaan ja joutui toisen maailmansodan aikana Japanin miehittämäksi. Kumpikaan maa ei saanut itse päättää oman historiansa suurimmista käännekohdista.
Siinä missä suomalaiset oppivat elämään idän ja lännen välissä, filippiiniläiset joutuivat tasapainoilemaan Tyynenmeren suurvaltojen puristuksessa. Maantieteestä tuli kummallekin kohtalo, joka muovasi niiden identiteettiä, mutta ohjasi maat tyystin eri suuntiin.
Suomessa luotetaan leimaan, Filippiineillä leimaajaan
Itsenäinen Suomi saattoi rakentaa tulevaisuuttaan jo ennestään vahvojen hallinnollisten ja oikeudellisten instituutioiden varaan. Hallinto, oikeuslaitos ja koulutusjärjestelmä säilyivät suhteellisen yhtenäisinä myös vaikeimpina aikoina. Filippiineillä edellytykset yhtenäisen ja laajaa kansalaisluottamusta nauttivan valtion rakentamiseen olivat huomattavasti heikommat.
Yli 7 600 saaresta koostuvassa maassa oli lukemattomia kieliä, kulttuureja ja paikallisia valtarakenteita. Siirtomaaisännät hallitsivat saaristoa paikallisten eliittien välityksellä, minkä vuoksi valtion ja kansalaisten välinen suhde muodostui hyvin erilaiseksi kuin Suomessa. Tämä historiallinen ero näkyy edelleen jokapäiväisessä elämässä.
Suomalainen luottaa yleensä siihen, että viranomainen noudattaa samoja sääntöjä riippumatta siitä, kuka asiaa käsittelee. Filippiineillä luottamus kohdistuu usein instituutioiden sijasta ihmisiin. Ratkaisevaa ei aina ole se, mitä laki tai virallinen ohje sanoo, vaan kuka asian käsittelee – ja kuka sattuu tuntemaan hänet.
Tämä näkyy konkreettisesti viranomaisasioinnissa. Suomessa lomake joko täyttää vaatimukset tai ei täytä, ja puuttuva liite palauttaa hakemuksen lähtöruutuun. Filippiineillä sama asia saattaa ratketa yhdessä virastossa nopeasti ja toisessa pysähtyä kokonaan. Suomessa ihminen voidaan julistaa hallinnollisesti olemattomaksi puuttuvan liitteen vuoksi. Filippiineillä taas kuollutkin saattaa selvitä hengissä, jos hänen serkkunsa tuntee oikean virkailijan.
Ilmiötä on helppo pitää vain osoituksena yhteiskunnallisen kehityksen puutteista, mutta se on myös seurausta erilaisesta historiallisesta kokemuksesta. Kun valtio on vuosisatojen ajan näyttäytynyt etäisenä, vieraana tai epäluotettavana, ihmiset ovat oppineet turvautumaan ennen kaikkea perheeseen, sukuun ja paikallisyhteisöön. Suomessa turvaa haetaan järjestelmästä; Filippiineillä sitä haetaan ihmisistä. Kummassakin tapauksessa kyse on pohjimmiltaan samasta tarpeesta: löytää maailmasta joku tai jokin, johon voi luottaa.
Kansakunta rakennetaan kielestä, koulusta ja sodasta
Kansallinen identiteetti syntyy yleensä kielestä, kouluista ja yhteisistä arvoista – mutta jos niistä ei päästä sopuun, aina voidaan kaivaa esiin vanha sota ja muistella yhdessä, kuka tappoi kenet ja minkä lipun alla. Suomessa ja Filippiineillä kansallinen identiteetti rakentui kuitenkin hyvin eri tavoin.
Suomalaisuutta muovasivat kansalliskielet, kansakoulu, talvisodan kokemus ja kertomus pienestä kansasta, joka puolustaa sitkeästi oikeuttaan olemassaoloon. Filippiineillä kansallisen identiteetin rakentuminen oli monimutkaisempi prosessi. Se sai aineksia espanjalaisen siirtomaavallan vastustamisesta, amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, katolisesta uskosta sekä filipinon kielestä ja englannista, jotka mahdollistivat viestinnän paikallisten kieliryhmien välillä.
Siinä missä suomalaiset oppivat ajattelemaan itseään ennen kaikkea suomalaisina, moni filippiiniläinen kokee olevansa samanaikaisesti ilokano, cebuano, waray, bikolano tai maranao – ja vasta sen jälkeen filippiiniläinen. Paikallinen kieli, kotiseutu ja suku voivat määrittää ihmisen identiteettiä voimakkaammin kuin kuuluminen koko kansakuntaan.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että filippiiniläinen kansallistunne olisi heikko. Se vain aktivoituu eri tilanteissa: luonnonkatastrofin, ulkoisen uhan, urheilumenestyksen tai maailmalla menestyvän filippiiniläisen ympärille voi hetkessä syntyä voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Yhtenäisyys ei perustu niinkään samanlaisuuteen kuin kokemukseen siitä, että erilaisuudesta huolimatta jaetaan yhteinen historia.
Yllättävää kyllä, juuri sodan muistot yhdistävät maidemme kansallisia kertomuksia ehkä kaikkein selvimmin. Talvisota on suomalaisille paljon enemmän kuin historiallinen tapahtuma: se on kertomus kansallisesta selviytymisestä. Filippiineillä samanlaisen selviytymistarinan muodostavat japanilaismiehityksen, vastarinnan ja vapautuksen muistot.
Molemmissa maissa sodan kokeneiden sukupolvien muistot elävät edelleen vahvoina. Kokemukset ja kertomukset ovat erilaisia, mutta niiden merkitys kansalliselle identiteetille on hämmästyttävän samankaltainen.
Tutkinto, matkalaukku ja bahala na
Suomea ja Filippiinejä yhdistää myös siirtolaisuus. Suomalaiset muuttivat aikanaan paremman elämän toivossa Ruotsiin, Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Suomessa suuret siirtolaisaallot jäivät vähitellen historiaan, mutta Filippiineillä ulkomaantyöskentelystä on tullut pysyvä osa yhteiskuntaa ja taloutta – nykyään lähes jokaisella filippiiniläisperheellä on sukulainen tai tuttava töissä ulkomailla.
Siirtolaisuuden inhimillisessä hinnassa on myös samankaltaisia piirteitä. Lähtijät ovat lähettäneet rahaa kotiin ja rakentaneet perheilleen parempaa tulevaisuutta, mutta samalla kokonaiset sukupolvet ovat varttuneet erossa vanhemmistaan ja muista läheisistään. Näin maailmanlaajuinen talousjärjestelmä muuttaa koti-ikävän dollareiksi, vanhempien poissaolon lukukausimaksuiksi ja lentokentän lähtöaulan kansantalouden epäviralliseksi pääkonttoriksi.
Koulutus tarjoaa toisen kiinnostavan vertailukohdan. Suomalaiset ovat tottuneet pitämään koulutusta tasa-arvon perustana, mutta Filippiineillä sitä arvostetaan ehkä vieläkin näkyvämmin. Vähävarainenkin perhe saattaa käyttää huomattavan osan tuloistaan lastensa opiskeluun, koska tutkinto nähdään usein parhaana – ja joskus ainoana – tienä ulos köyhyydestä.
Ehkä suurin ero löytyy kuitenkin tavasta suhtautua epävarmuuteen. Suomalainen pyrkii vähentämään riskejä rakentamalla järjestelmiä, vakuutuksia ja ennakoitavia sääntöjä. Filippiiniläinen hyväksyy helpommin sen, ettei kaikkea voi elämässä hallita. Tätä asennetta kuvaa ilmaus bahala na, jota ulkopuoliset ovat toisinaan pitäneet kohtalonomaisena välinpitämättömyytenä. Todellisuudessa se on usein käytännöllinen tapa jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa varmuutta ei ole eikä vaihtoehtoja anneta.
Sisu kohauttaa olkiaan
Vuosien mittaan olen huomannut, että suomalaiset ja filippiiniläiset tunnistavat toisissaan yllättävän paljon tuttua. Kummallakin kansalla on ollut vahva kyky selviytyä vaikeuksista. Suomalainen kutsuu sitä sisuksi. Filippiiniläinen hymyilee, kohauttaa hartioitaan ja sanoo tagalogiksi: ”Kaya natin ’yan” – kyllä me tästä selviämme.
Ero näkyy ehkä selvimmin siinä, millä tavoin vaikeudet kohdataan. Suomalainen vetäytyy hiljaisuuteen, puristaa leukansa yhteen ja ryhtyy toimeen. Filippiiniläinen etsii rinnalleen perheen, ystävät ja usein myös huumorin, jonka avulla raskaskin tilanne muuttuu hieman helpommaksi. Toinen korostaa yksin ja valittamatta pärjäämistä, toinen yhteisön voimaa ja toivon ylläpitämistä.
Ehkä juuri siksi nämä kaksi kansakuntaa ymmärtävät toisiaan paremmin kuin karttaa katsomalla voisi kuvitella. Molemmat ovat joutuneet rakentamaan tulevaisuuttaan maailmassa, jossa historian suuret päätökset on usein tehty kaukana niiden omien rajojen ulkopuolella. Siitä huolimatta kumpikin on säilyttänyt oman kulttuurinsa ja vahvan käsityksen siitä, keitä sen ihmiset ovat.
Samaa aihetta sivuten:
Mulle ei vittuilla – Kansainvälinen syväsuomalaisuus
Pohjoinen järjestys ja trooppinen joustavuus – Ulkosuomalaisen silmin
