Filippiinit – Turistikohteena (osa 3)

Filippiineillä kaikki menee päin helvettiä. Mainostetut turistikohteet? Pettymyksen perikuvia! Siinä missä odotat löytäväsi aution paratiisirannan, löydätkin turistilauman, joka yrittää epätoivoisesti ottaa selfien ilman, että taustalle änkeytyisi kymmenen muuta selfien ottajaa.

Kirjoitussarjan kahdessa ensimmäisessä osassa esiteltiin Filippiinien matkakohteita, joissa aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Nyt loppuu lepertely. Nyt katsotaan niitä kohteita, joihin aurinko ei paista – kohteita, joiden nykykunto ei ansaitse paikkaa matkailun mestaruussarjassa.

Nämä kohteet tuovat mieleen John Miltonin eeppisen ”Kadotettu paratiisi” -runoelman, jossa kuvataan ihmisen syntiinlankeemuskertomusta. Kun matkailija lähtee näihin runsaasti mainostettuihin kadotettuihin paratiiseihin suurin odotuksin, hän saattaa palata kotiin vielä suuremmin pettymyksin. Tällainen kokemus voi lyödä leiman koko maahan ja saada pohtimaan: ehkä ne muutkin kohteet ovat yhtä suuria pettymyksiä?

Vaikka näillä menetetyillä paratiiseilla on edelleen uskolliset ihailijansa, niiden välttäminen säästää matkailijalta arvokasta aikaa ja hermoja. Samalla jää enemmän aikaa niille kohteille, jotka todella palkitsevat kävijänsä.

Kesäkaupungin kalseus

Baguion kaupunki – lempinimeltään Summer Capital of the Philippines – kuuluu niihin matkakohteisiin, joilla ei enää pitkään aikaan ole ollut minulle muuta annettavaa kuin mukavat muistot. Kaupunki on kasvanut ja kehittynyt niin nopeasti, ettei sen alkuperäinen viehättävyys ole pysynyt mukana vauhdissa.

Nykypäivän Baguio on ruuhkainen, saastunut ja kaikin puolin kalsea kaupunki. Matkailijalle kaupungin ikäviä piirteitä korostaa sen sekava asemakaava, joka tekee suunnistamisesta etenkin ensikertalaiselle suorastaan painajaista. En ole minäkään onnistunut viettämään Baguiossa yhtäkään päivää eksymättä – olipa alla auto tai omat jalat.

Baguion muutos romanttisen kauniista vuoristokaupungista sekavaksi sotkuksi ei johdu yksin paikallisen politiikan näköalattomuudesta. Kaupunki on kasvaessaan jäänyt myös maantieteensä vangiksi. Se on perustettu jyrkille rinteille, joilla kunnollinen kaupunkisuunnittelu on mahdotonta. Kapeat, mutkaiset kadut eivät riitä kasvavalle väestölle, eikä uusia pystytä rakentamaan.

Kaupunki onkin jakautunut kuin kahteen todellisuuteen: Camp John Hayn alueeseen ja Baguion varsinaiseen kaupunkikeskustaan. Camp John Hay palveli Yhdysvaltain armeijan ja puolustusministeriön yksinomaisessa käytössä aina vuoteen 1991, jolloin se luovutettiin takaisin Filippiinien hallitukselle. Sen jälkeen Baguion kaupunki liitti alueen itseensä ja ryhtyi kehittämään siitä virkistysaluetta ja matkailunähtävyyttä.

Sellaiseksi se todella muotoutui. Vielä 2000-luvun alkuun asti Camp John Hay oli miellyttävä ja hyvin hoidettu mäntymetsäkeidas, joka toi mieleen siirtomaa-ajan parhaat puolet. Sen siisteys ja järjestys korostuivat sitäkin enemmän, kun muu Baguio muuttui ympärillä vuosi vuodelta sotkuisemmaksi ja kaoottisemmaksi.

Viime vuosikymmeninä rappeutuminen on kuitenkin hiipinyt myös Camp John Hayhin. Tiet ja historialliset rakennukset rapistuvat, roskaisuus ja likaisuus lisääntyvät ja saastuttava liikenne hoitaa loput. Vähitellen alue on alkanut muistuttaa enemmän ympäröivää kaupunkia – ja vähemmän sitä, mitä se joskus oli ja mitä siitä olisi voinut tulla.

Baguion nykyisyydessä on sentään jotain hyvääkin. Kaupunkiin johtavien teiden varsilta avautuu upeita maisemia, ja Baguiosta voi jatkaa matkaa Kordillieerien vuoristoon, jossa saastunut ja ruuhkainen kaupunki unohtuu hetkessä.

Maailman yhdeksäs ihme

Banauen riisiterasseja mainostetaan ”maailman kahdeksantena ihmeenä”. Minusta maailman yhdeksäs ihme on se, että terassit on päästetty rapistumaan nykyisen kaltaiseksi pettymykseksi – jonka nähdäkseen täytyy ensin istua autossa tai bussissa yli kymmenen tuntia.

Vanhimmat Banauen terasseista ovat yli 2000 vuoden ikäisiä. Osa niistä on edelleen käytössä, mutta nykyään niillä kasvatetaan riisin lisäksi myös vihanneksia. Työ terasseilla on raskasta, sillä koneita voidaan käyttää vain rajoitetusti. Suuri osa pelloista on jäänyt kesannolle, kun nuoremmat sukupolvet ovat paenneet nykyaikaan, eikä ylläpitoon ole löytynyt enää riittävästi halukkaita työntekijöitä.

Tunnetuimmat riisiterassit löytyvät Banauen pikkukaupungin edustalta. Kaupunkiin on kehittynyt varsin suoraviivainen matkailuelinkeino; muutama vaatimaton, mutta räikeästi ylihinnoiteltu hotelli, joiden monopolisoidut riisi-buffetit varmistavat petetyksi tulemisen tunteen lopullisuuden. Tulkaa-tänne-jättäkää-rahanne-mallin voisi toteuttaa myös siten, että kaikki olisivat tyytyväisiä, mutta Banauessa ei asiakkuuden rajapinnoilla koeta VAU-elämysten kesto-orgasmeja.

Kauniilla säällä näkymä riisiterasseille on toki vaikuttava, mutta ei niin vaikuttava kuin olisi odottanut. Etenkin kun näkymän suhteuttaa siihen, kuinka pitkään matkailija on joutunut matkustamaan sen nähdäkseen.

Näköalapaikoilla matkailijat lohduttavat itseään pakollisilla selfieillä, ostamalla matkamuistoja (karkeasti veistettyjä puukuppeja – sillä mikäpä olisi autenttisempaa), ja valokuvaamalla ifugao-heimon vanhuksia, jotka ovat pukeutuneet värikkäisiin heimoasusteisiinsa virnistelemään maksua vastaan. Ja miksipä eivät virnistelisi – onhan se tuottoisampaa kuin kyykkiä riisiterassien mudassa.

Jos Banauen riisiterasseille on kuitenkin matkan tehnyt, voi samalla reissulla ja sään salliessa tehdä patikkaretken läheiseen Batadin kylään. Siellä, kuten useissa muissakin alueen eristyneissä kylissä, aika tuntuu pysähtyneen. Näissä kylissä pääsee näkemään elämää sellaisena kuin se on aina ollut, ja sellaisena kuin se todennäköisesti tulee olemaan vielä pitkään.

Jos patikointi ei kiinnosta, matkaa voi jatkaa Banauesta ylemmäs Kordillieerien vuoristoon. Tiet Bontociin ja sieltä takaisin Baguioon ovat Filippiinien kauneimpia. Hyvällä säällä maisemat ovat henkeäsalpaavia – ja sadesäällä matkailija saa nauttia siitä, että on suuren osan ajasta aivan laillisesti pilvessä.

Satu sadasta saaresta

Hundred Islands -kansallispuisto sijaitsee Luzonin saaren länsirannikolla Lingayeninlahdella. Kuuden ja puolen neliökilometrin suojelualueella on 124 saarta, jotka ovat muinaisten koralliriuttojen jäänteitä. Aikoinaan merenpinta laski niin, että osa riutoista jäi kohoamaan pieniksi saariksi merenpinnan yläpuolelle. Ajan myötä aallot ovat muovanneet osalle saarista erikoisia sienimäisiä muotoja.

Hundred Islands on mainio kohde, jos haluaa yhden päivän aikana nähdä joukon trooppisia saaria. Sen voi tehdä joko osallistumalla opastetulle retkelle tai vuokraamalla oman veneen. Kansallispuistossa ei sinänsä ole mitään moitittavaa: saaret ovat kauniita, vesi on kirkasta ja myös pinnan alla riittää nähtävää snorklaajille.

Miksi tämä kohde sitten on mukana tässä kirjoituksessa? Siksi, että se on hyvä esimerkki paikoista, joissa kaikki on lähtökohtaisesti kunnossa, mutta silti matkakokemus ei yllä sille tasolle, mitä voisi toivoa. Vähän kuin olisi tilannut ravintolassa täydellisesti kypsennetyn pihvin, mutta tarjoilija tuo sen pöytään kylmänä ja ilman mausteita.

Tällaisia kohteita on Filippiineilläkin paljon: ”Tuolla metsässä on jotain hienoa, jättäkää auto tähän (parkkimaksu 100 pesoa) ja maksakaa sisäänpääsymaksu (paikalliset 50, ulkomaalaiset 250 pesoa).” Sitten kävellään kohteeseen lahonneita ja liukkaita bamburimoja pitkin ja yritetään selviytyä ilman loukkaantumisia. Nälän voitte tyydyttää parkkipaikan sari-sari kioskin ”laajan valikoiman” ainoalla saatavilla olevalla vaihtoehdolla; styrox-laatikkoon lämätyllä kylmällä riisillä ja palaneella siivulla porsaanihraa.

Tällainen oli meininki pitkään myös Lucapin laiturilla, mistä Hundred Islands -kierrokset alkavat. Sittemmin laiturialueelle on rakennettu matkailukeskus, muutama hotellin tapainen rakennus ja joitakin ravintoloita. Mutta kokonaistunnelma on silti jäänyt vähän kalseaksi, eikä vastaa niitä odotuksia, mitä pitkän ajomatkan jälkeen kohteelta on odottanut.

Pagsanjanin pelistä pudonneet putoukset 

Jos olet nähnyt Vietnamin sodasta kertovan elokuvaklassikon Ilmestyskirja. Nyt, muistat varmasti kohtauksen, jossa kapteeni Willard miehineen lipuu veneellään yhä syvemmälle viidakon pimeyteen etsiessään myyttistä eversti Kurtzia. Elokuvan ensi-ilta oli vuonna 1979, mutta kuvaukset alkoivat jo 1976 Balerissa Luzonin Tyynenmeren-rannikolla sekä Ibassa saaren länsirannikolla.

Autenttisia kuvauspaikkoja Vietnamissa ei tuolloin voitu käyttää, sillä amerikkalaisilla elokuvantekijöillä ei ollut ”me-ollaan-oikeasti-hyviä-tyyppejä-passia” kommunistiseen maahan. Kun Olga-taifuuni lopulta tuhosi Ibassa kuvatut jokikohtaukset, ne filmattiin uudelleen Pagsanjanin kaupungin vieressä virtaavalla Magdapio-joella.

Jo ennen elokuvan tuomaa kuuluisuutta Pagsanjanin putoukset olivat suosittu turistikohde. Joki sijaitsee vain muutaman tunnin ajomatkan päässä Metro Manilasta, ja sinne matkustettiin viikonlopuiksi nauttimaan maaseudun vehreydestä, uimisesta ja koskenlaskusta.

Erityisen vaikuttavaa oli koskenlasku pienillä puuveneillä, joissa paikallisten venemiesten taituruus teki retkestä unohtumattoman. Pitkään Pagsanjan esiintyi Filippiinien turismia mainostavissa julisteissa heti Banauen riisiterassien jälkeen.

No, se oli silloin. Nykyään tuo loisto on hiipunut, ja yritykset pitää kohde hengissä tuntuvat lähinnä väkinäisiltä. Jokiretket ja ”koskenlasku” ovat järkyttävän ylihinnoiteltuja, joessa ei ole enää vettä entiseen malliin ja sekin vähä on muuttunut pahalta haisevaksi litkuksi.

Joen varrella olevat ”resortit” ovat jotenkin välttäneet purkutuomion ja nyhtävät homeisista huoneistaan viiden tähden hintoja. Jokea kannattaa kuitenkin käydä päiväreissulla vilkaisemassa, jos on kiinnostunut Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan kuvauspaikoista.

Pagsanjanin putouksiin pettyneet voivat suunnata lohtumatkalle läheiselle Caliraya-järvelle, missä Filippiinit näyttää parempia puoliaan kauniiden maisemien muodossa. Järvi on myös suosittu urheilukalastuspaikka, missä voi kalastella useita luonnonvaraisia ja istutettuja lajeja.

Ihminen on haille hai 

Valashai on maailman suurin kala. Se voi kasvaa jopa 18 metrin pituiseksi ja painaa 15 tonnia. Nämä merten jättiläiset eivät kuitenkaan ole ihmiselle vaarallisia. Ne saalistavat ravintoa meren pintakerroksista suodattamalla planktonia ja pikkukaloja valtavan suunsa kautta ja siivilöimällä veden kidusaukkojensa läpi. Valashaiden kannat ovat kuitenkin voimakkaassa laskussa, ja laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Näin myös Filippiineillä, missä myös turismin tuomat rahat ovat uhanalainen elinkeino. Jollain tasolla ymmärrän paikallisia kalastajia, jotka ovat tehneet valashairetkistä vaihtoehtoisen elinkeinon, josta saa hyvät tienestit perheelle ja kyläyhteisölle. Silti en voi olla kysymättä: onko tämä oikeasti sitä, mitä halusimme?

Toki ymmärrän myös matkailijoita. Eksoottisen erilaisuuden illuusiosta maksetaan ja istutaan pitkiäkin matkoja täyteen pakatussa minibussissa. Ihminen elää leivästä, mutta myös sirkushuveista. Historia ei kuitenkaan juuri tarjoa esimerkkejä siitä, että ihmiskunta olisi toiminut erityisen järkevästi omaa tulevaisuuttaan tai ympäristöään kohtaan.

Valashaiden katselussa on jotain samaa kuin Thaimaan sirkusnorsuissa tai Suomen maatilamatkailun ylilyönneissä, joissa lapsi saa koskettaa lammasta viiden euron maksua vastaan. Mutta ei ihan kuitenkaan. Valashait ovat uhanalainen villieläinlaji, eikä niiden kaupallinen hyödyntäminen auta niitä säilymään lajina samalla tavalla kuin norsuja ja lampaita. Joka tapauksessa sekä valashait että paikalliset kalastajat syövät samasta runsaudensarvesta, joka sylkee maailmaan suunnattoman määrän selfieitä ja videoita. 

Tunnetuimmat valashaiden tapaamispaikat ovat Donsol Bicolin niemimaalla, Oslob Cebun saarella ja Pintuyan Leyten saarella. Parasta aikaa valashairetkille ovat varhaiset aamut tammikuusta toukokuun loppuun.

Omituisten otusten saaret

Filippiineillä on kaksi saarta, joiden ilmapiiriä voisi kuvailla sanoilla outo ja vaivaannuttava: Dinagat ja Lubang. Molemmilla paikoilla eristäytyneisyys ja vuosikymmenten sisäsiittoinen ristiinnaiminen ovat luoneet tunnelman, kuin olisit mukana kauhuelokuvassa, jossa kaikki näyttää normaalilta, mutta syvällä sisimmässäsi tunnet, että jotain on pielessä, ja lopulta päädyt uhrattavaksi jossain hämäräperäisessä kulttijuhlassa.

Dinagatin saari sijaitsee Mindanaon koillisrannikolla. Saaren elämää hallitsi vuosikymmenten ajan Elceon-klaani, joka perusti vuonna 1965 Philippine Benevolent Missionaries Association -nimisen lahkon. Vaikka lahkon poliittisuskonnollinen ote on sittemmin heikentynyt, sen perintö on edelleen aistittavissa. Saaren tunnelmaa voi kuvata lyhyesti: ”Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.” Ulkopuolinen huomaa nopeasti, ettei häntä suoraan vihata, mutta katseet, eleet ja rivien väliin kätketty sanoma välittyy: et kuulu tänne.

Lubangin saari sijaitsee aivan Manilanlahden edustalla, pääkaupungin läheisyydessä – mutta henkisesti satojen vuosien päässä. Vaikka saaren ihmiset eivät ole avoimesti vihamielisiä, heidän epäluuloisuutensa on silmiinpistävää. Kysymykset kuten ”Mitä sinä täältä haet?” ja ”Ei täällä ole mitään, mikä sinua kiinnostaisi” kuvaavat hyvin heidän asennettaan.

Osaltaan epäluuloisuutta selittää saaren tunnetuin tarina. Toisen maailmansodan lopulla japanilainen tiedustelu-upseeri Hiroo Onoda piiloutui Lubangin viidakoihin ja jatkoi omaa sotaansa peräti 30 vuoden ajan, kieltäytyen uskomasta, että sota oli päättynyt. Onoda terrorisoi saarelaisia, varasti heidän satojaan ja kotieläimiään ja eli kuin haamu, kunnes hänet vihdoin suostuteltiin antautumaan. Ei siis ihme, jos turistit, jotka saapuvat kiinnostuneina Onodan tarinasta, kohtaavat ymmärrettävää epäluuloa.

Seuraavassa kirjoituksessa – neliosaiseksi paisuneen sarjan viimeisessä osassa – nostetaan peukut taas ylöspäin ja sukelletaan Filippiinien nouseviin matkailukohteisiin sekä maan todellisiin vetovoimatekijöihin.

Lisää aiheesta: