Filippiineillä on kaikki ihan paskaa eikä mitään toimi. Mainostetut turistikohteetkin ovat ihan perseestä. Olen liian usein kuullut tuon kitinän, kun pettynyt matkaaja purkaa tuntojaan.
Kirjoitussarjan kahdessa ensimmäisessä osassa käsiteltiin Filippiinien matkakohteita, joissa aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Nyt loppuu lepertely. Tässä kirjoituksessa läimitään molemmille poskille matkailukohteita, joiden nykykunto tai tarjonta ei vastaa paikkaa Filippiinien matkailun mestaruussarjassa.
Nämä kohteet tuovat mieleen John Miltonin eeppisen ”Kadotettu paratiisi” runoelman, joka kuvaa ihmisen syntiinlankeemuskertomusta. Filippiinien kadotetut paratiisit tuovat mieleen ainoastaan sen, että meillä on jumalien tieto, mutta pienen ihmisen mahdollisuudet.
Vaikka tiedän, että näillä menetetyillä paratiiseilla on edelleen omat ihailijansa, ne välttämällä matkailija säästää arvokasta aikaa käydäkseen muissa, huomattavasti antoisimmissa kohteissa.
Kun matkailija lähtee käymään näissä kadotetuissa paratiiseissa suurin odotuksin, hän usein palaa vielä suuremmin pettymyksin. Tuollainen kokemus saattaa lyödä leimansa koko maahan ja muihin mainostettuihin turistikohteisiin; ehkä nekin ovat samanlaisia pettymyksiä?
Kesäkaupungin kalseus
Baguion kaupunki – lempinimeltään Summer Capitol of the Philippines – kuuluu niihin matkakohteisiin. joilla ei pitkään aikaan ole ollut minulle muuta annettavaa kuin mukavat muistot. Kaupunki on kehittynyt niin nopeasti, ettei sen alkuperäinen viehättävyys ole pysynyt perässä.
Nykypäivän Baguio on ruuhkainen, saastunut ja kaikin puolin kalsea kaupunki. Matkailijalle kaupungin ikäviä piirteitä korostaa sen sekava asemakaava, mikä tekee siellä suunnistamisen varsinkin ensikertalaiselle erittäin hankalaksi. Eipä ole minullakaan kertaa Baguiossa, etten olisi siellä ajaessa tai kävellessä eksynyt.
Baguion surkea tarina viehättävästä, jopa romanttisesti kauniista, vuoristokaupungista sekavaksi sotkuksi ei johdu pelkästään paikallisen politiikan näköalattomuudesta, vaan kaupunki on jäänyt myös oman maantieteensä vangiksi. Kaupunki on perustettu jyrkille rinteille, joilla on mahdotonta toteuttaa kunnollista kaupunkisuunnittelua. Sen kapeat ja mutkaiset kadut ja tiet ovat täysin riittämättömiä kasvavalle väestömäärälle, mutta uusia ei pystytä rakentamaan.
Baguio on skitsofreenisen jakautunut kahteen todellisuuteen; Camp John Hayn alueeseen ja ”normaaliin kaupunkiin”. Camp John Hay toimi Yhdysvaltain armeijan ja puolustusministeriön yksinomaisessa käytössä, kunnes se luovutettiin takaisin Filippiinien hallitukselle vuonna 1991. Baguion kaupunki liitti alueen itseensä ja alkoi kehittää siitä virkistysaluetta ja turistinähtävyyttä.
Sellainen siitä tulikin. Vielä 2000-luvun alkuun saakka Camp John Hayn alue oli miellyttävä ja hyvin hoidettu mäntymetsäkeidas, joka muistutti amerikkalaisten siirtomaa-ajan parhaista puolista ja saavutuksista. Alueen miellyttävyys korostui, kun Baguion kaupunki muuttui ympärillä vuosi vuodelta kaaosmaisemmaksi ja sotkuisemmaksi.
Viime vuosikymmeninä kaupungin rappio on tunkeutunut myös Camp John Hayn alueelle: Sen tiet ja historialliset rakennukset muuttuvat huonokuntoisemiksi, likaisuus ja roskaisuus lisääntyy ja saastuttava liikenne hoitaa loput.
Vuosi vuodelta Camp John Hay alkaa muistuttaa yhä enemmän sitä ympäröivää kaupunkia ja yhä vähemmän sitä mitä se joskus oli, ja mitä se olisi voinut olla, jos turismiministeriö ja paikallishallinto olisi pystynyt muokkaamaan osaamattomuudestaan ammattitaitoa.
ON nykypäivän Baguiossa jotain hyvääkin: Sinne vievien teiden varsilla on upeita maisemia, ja sieltä pääsee jatkamaan matkaa Kordillieerien vuoristoon, missä saastunut ja ruuhkainen kaupunki nopeasti unohtuu.
Maailman yhdeksäs ihme
Banauen riisiterasseja mainostetaan ”maailman kahdeksantena ihmeenä”. Minusta maailman yhdeksäs ihme on se, että ne päästettiin rapistumaan nykyisen kaltaiseksi pettymykseksi, jonka kokeakseen pitää istua autossa tai bussissa yli kymmenen tuntia.
Vanhimmat Banauen alueen terasseista ovat yli 2000 vuotta vanhoja. Osa terasseista on edelleen käytössä, mutta nykyään niille istutetaan riisin lisäksi myös vihanneksia. Työ riisiterasseilla on raskasta, koska koneita voidaan käyttää rajoitetusti, eikä se ole enää pitkään aikaan houkuttanut nuorempia sukupolvia. Suurin osa terasseista on jäänyt kesannolle, koska niiden ylläpitoon löydy tekijöitä.
Tunnetuimmat riisiterassit löytyvät Banauen pikkukaupungin edustalta. Kaupunkiin on kehittynyt varsin suoraviivainen matkailuelinkeino; Muutama vaatimaton, mutta räikeästi ylihinnoiteltu hotelli, joiden monopolisoidut buffetit varmistavat petetyksi tulemisen tunteen lopullisuuden. Tulkaa-tänne- jättäkää-tänne-rahanne -mallin voisi toteuttaa myös siten, että kaikki olisivat tyytyväisiä, mutta Banauessa ei asiakkuuden rajapinnoilla koeta VAU-elämysten kesto-orgasmeja.
Kauniilla säällä näkymä riisiterasseille on edelleen vaikuttava, mutta ei niin vaikuttava kuin olisi odottanut. Etenkin kun näkymän suhteuttaa siihen, kuinka pitkään matkailija on joutunut matkustamaan sen nähdäkseen.
Näköalapaikoilla matkailijat lohduttavat itseään ottamalla pakolliset kuvat, ostamalla matkamuistokojuista karkeasti veistettyjä puukuppeja ja valokuvaamalla ifugao-heimon vanhuksia, jotka ovat pukeutuneet värikkäisiin heimoasusteisiinsa virnistelemään maksua vastaan. Mikäs heidän on virnistellessä. Kyllähän se voittaa riisiterassien mudassa kyykkimisen.
Jos Banauen riisiterasseille on kuitenkin matkan tehnyt, voi samalla reissulla ja sään salliessa tehdä patikkaretken läheiseen Batadin kylään. Siellä, kuten useissa muissakin alueen eristyneissä kylissä, on aika pysähtynyt. Näissä pienissä kylissä pääsee näkemään elämää sellaisena kuin se on aina ollut, ja tulee olemaan vielä pitkään, sillä tiet, internet eikä muukaan paikalliskulttuuria uhkaava logistiikka vielä yllä niihin.
Jos patikointi ei kiinnosta, voi matkaa jatkaa Banauesta eteenpäin, ylemmäs Kordellieerien vuoristoon. Siellä avautuvat näkymät saavat pitkän matkan tuntumaan tekemisen arvoiselta. Tiet Banauesta Bontocin kaupunkiin ja sieltä Baguioon ovat Filippiinien kauneimpia. Hyvällä säällä vuoristomaisemat ovat huikeita, mutta sadesäällä olet suuren osan matkasta laillisesti pilvessä.
Satu sadasta saaresta
Hundred Islands kansallispuisto sijaitsee Luzonin saaren länsirannikolla Lingayenin lahdella. Kuuden ja puolen neliökilometrin suojelualueella on 124 saarta, jotka ovat muinaisten koralliriuttojen jäänteitä. Kun merenpinta aikanaan laski, osa riutoista jäi merenpinnan yläpuolella saariksi. Ajan kuluessa aallot ovat muovanneet osalle saarista erikoisia ”sienimäisiä” muotoja.
Hundred Islands on hyvä kohde, jos haluaa nähdä yhden päivän aikana paljon trooppisia saaria. Sen voi tehdä osallistumalla kiertoajeluun kiertoajeluun tai vuokraamalla oman veneen. Kansallispuistossa ei ole mitään eritystä ongelmaa: Saaret ovat kauniita, meri kirkasta ja veden allakin riittää snorklailijoille katseltavaa.
Miksi matkakohde sitten on mukana tässä kirjoituksessa? Otin sen mukaan siksi, että se toimikoon esimerkkinä sellaisesta luontokohteesta, missä itsessään on kaikki hyvin, mutta sen tarjollepano matkakohteena ei vastaa sen potentiaalia.
Tällaisia kohteita on Filippiineilläkin paljon… Tuolla metsässä on jotain hienoa, jättäkää auto tähän (parkkimaksu 100 pesoa), maksakaa sisäänpääsymaksu (paikalliset 50, ulkomaalaiset 250 pesoa), kävelkää kohteeseen lahonneita ja liukkaita bamburimoja pitkin ja yrittäkää selviytyä. Nälän tyydyttää parkkipaikan sari-sari storen laajasta listasta ainoa saatavilla oleva vaihtoehto; styrox-laatikkoon lämätty kylmä riisi ja palanut kimpale porsaanihraa.
Tuollainen oli meininki pitkään myös Lucapin laiturilla, mistä Hundred Island -kierrokset saarille järjestetään. Sittemmin laiturialueelle on perustettu ”matkailukeskus”, kaksi hotellin tapaista ja muutamia ravintoloita, mutta tunnelma on edelleen melko kalsea eikä vastaa niitä odotuksia, mitä pitkän ajomatkan jälkeen kohteelta on odottanut.
Pagsanjanin pelistä pudonneet putoukset
Jos olet nähnyt eeppisen Vietnamin sodasta kertovan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt., muistat kuinka kapteeni Willard miehineen etenee veneellään yhä syvemmälle viidakon pimeyteen etsiessään myyttistä eversti Kurtzia. Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneen elokuvan filmaaminen aloitettiin jo 1976 Balerissa Tyynenmeren rannikolla ja Ibassa Luzonin saaren länsirannikolla.
Tuolloin kommunistisen Vietnamin autenttisille tapahtumapaikoille ei amerikkalaisilla elokuvantekijöillä ollut me-ollaan-oikeasti-hyviä-tyyppejä passia. Kun Olga-taifuuni tuhosi alun perin Ibassa kuvatut jokikohtaukset, ne filmattiin uudelleen Pagsanjanissa sijaitsevalla Magdapio-joella.
Jo ennen elokuvan tuomaa nostetta, Pagsanjanin kaupungin vieressä virtaava joki ja sen putoukset olivat ihan kelpo vierailukohteita. Joki sijaitsee ainoastaan muutaman tunnin ajomatkan päässä Metro Manilasta, mistä joen varrelle nousseisiin resortteihin lähdettiin viikonlopuiksi nauttimaan maaseudun vehreydestä, uimisesta ja koskenlaskusta.
Erityisesti koskenlasku pienillä puuveneillä, ja se kuinka taitavasti paikalliset venemiehet sen hallitsivat, oli elämys. Pagsanjan oli useita vuosikymmeniä Filippiinien turismia mainostavissa julisteissa huippukohteena Banauen riisiterassien vieressä.
No, se oli silloin. Nykyään tuolloin markkinoitu mielikuva ei enää vastaa todellisuutta. Sinnikkäästi paikalliset vielä yrittävät nyhtää elinkeinoa kohteesta, jonka valo on kauan sitten sammunut. Jokiretki ja “koskenlaskut” ovat järkyttävästi ylihinnoiteltuja. Joessa ei ole enää vettä kuten aikaisemmin, ja se vähäinenkin on saastunut pahalta haisevaksi litkuksi.
Joen varrella olevat ”resortit” ovat jotenkin välttäneet purkutuomion ja nyhtävät homeisista huoneistaan 5-tähden hintoja. Jokea kannattaa kuitenkin käydä päiväreissulla vilkaisemassa, jos on kiinnostunut Ilmestyskirja. Nyt. elokuvan kuvauspaikoista.
Pagsanhanin putouksista pettyneet voivat suunnata lohtumatkalle läheiselle Caliraya-järvelle, missä Filippiinit näyttää parempia puoliaan kauniiden maisemien muodossa.
Ihminen on haille hai
Valashai on maailman suurin kala ja kookkaimmillaan ne kasvavat jopa 18 metrin pituisiksi ja painavat 15 tonnia. Nämä merten jättiläiset eivät ole ihmiselle vaarallisia. Ne pyydystävät ravintoa meren pintakerroksista siivilöimällä sen suuhunsa ja suodattamalla veden kidusaukkojensa kautta. Valashaiden kannat ovat selvässä laskussa, ja se luokitellaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi.
Näin myös Filippiineillä, missä myös turismin tuomat rahat ovat uhanalainen elinkeino. Jollain tasolla ymmärrän paikallisia kalastajia, jotka ovat tehneet valashairetkistä vaihtoehtoisen elinkeinon, mistä saa hyvät tienestit perheelle ja kyläyhteisölle.
Toki ymmärrän myös matkailijoita. Eksoottisen erilaisuuden illuusiosta maksetaan ja istutaan pitkiäkin matkoja täyteen pakatussa minibussissa. Ihminen elää leivästä, mutta myös sirkushuveista, eikä ihmiskunnan historia tarjoa paljonkaan todisteita sille, että ihminen toimisi järkevästi itseään ja ympäristöään kohtaan.
Valashaiden katselussa on jotain samaa kuin Thaimaan sirkusnorsuissa ja Suomen maatilamatkailun ylilyönneissä, missä esimerkiksi voi koskettaa lammasta viidellä eurolla per lapsi. Mutta ei ihan kuitenkaan. Valashait ovat uhanalainen villieläinlaji, eikä niiden kaupallinen hyödyntäminen auta niitä säilymään lajina samalla tavalla kuin norsuja ja lampaita. Joka tapauksessa sekä valashait että paikalliset kalastajat syövät siitä samasta runsaudensarvesta, joka sylkee maailmaan suunnattoman määrän selfieitä ja videoita.
Tunnetuimmat valashaiden tapaamispaikat ovat Donsol Bicolin niemimaalla, Oslob Cebun saarella ja Pintuyan Leyten saarella. Parasta aikaa valashairetkille ovat varhaiset aamut tammikuusta toukokuun loppuun.
Omituisten otusten saaret
Filippiineillä on kaksi saarta, joissa tuhansien vuosien omavarainen ristiinnaiminen tuntuu saaren yleisessä ilmapiirissä – Dinagat ja Lubang. Kun näille saarille astuu, tulee tunne kuin olisi mukana kauhuelokuvassa: Kaikki näyttää normaalilta, mutta syvällä sisimmässäsi tunnet, että jotain on pielessä todella pahasti, ja lopulta joudut rituaalimurhatuksi jossain hämäräperäisessä kulttijuhlassa.
Dinagatin saari sijaitsee Mindanaon saaren koillisrannikolla. Saarta ja sen elämää hallitsi pitkään Elceon-klaani, joka perusti Philippine Benevolent Missionaries Association lahkon vuonna 1965. Nykyään tuon poliittisuskonnollisen lahkon valta on heikentynyt, mutta saaren ilmapiiriin se jätti yhä edelleen aistittavissa olevan jos-et-ole-meidän-puolella-olet-meitä-vastaan tunnelman. Ihmisten vihamielisyys ulkopuolisia kohtaan ei ole suoraa, mutta eleissä, katseissa ja rivien väleissä perusviesti on selvä: Mene pois, et kuulu tänne.
Lubangin saari sijaitsee Manilanlahden edustalla, lähellä maan pääkaupunkia, mutta henkisesti satojen vuosien päässä. Saaren ihmiset eivät suhtaudu matkailijaan vihamielisesti, mutta perusystävällisyydessään he ovat äärimmäisen epäluuloisia. Mitä sinä täältä haet? Ei täällä ole mitään mikä sinua kiinnostaa.
Osaltaan ihmisten epäluuloisuuteen muukalaisia kohtaan saattaa vaikuttaa saaren tunnetuin nähtävyys. Vaikka nähtävyyttä ei enää ole olemassa, erityisesti Japanista tulee vuosittain sen vuoksi saarelle lukuisia matkailijoita. Toisen maailmansodan jälkeen japanilainen tiedustelu-upseeri Hiroo Onoda piiloutui Lubangin viidakoihin, mistä käsin jatkoi omaa sotaansa 30 vuotta uskomatta sodan päättyneen. (Kärsimysnäytelmä Hiroo Onodan pitkän kaavan mukaan).
Seuraavassa kirjoituksessa, neljäosaiseksi paisuneen trilogian viimeisessä osassa, käännetään peukut taas ylöspäin ja käsitellään Filippiinien tulevaisuuden nousevia matkailukohteita ja maan matkailun vetovoimatekijöitä.
